Tuomioistuimen tosiasiatutkinnan rajat erityisesti pakottavaa kuluttajaoikeutta sisältävissä riita-asioissa

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan riidan fakta-aineiston rajojen muodostumisessa keskeistä siviiliprosessioikeudellista normistoa: väittämistaakkaa, tuomioistuimen prosessinjohtoa ja prekluusiota. Aiheen kannalta oleellinen lähtökohta on, että asianosaiset saavat siviiliprosessissa pääsääntöisesti tuomioistuinta sitovasti määrätä riidan kohteesta, mikä perustuu asianosaisten aineellisoikeudelliseen yksityisautonomiaan ja sopimusvapauteen. Tutkielmassa perehdytään erityisesti riita-asioihin elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä, joiden keskinäinen oikeussuhde ei perustu yksinomaan sopimusvapaudelle, vaan laajalti myös kuluttajan oikeusasemaa turvaavalle pakottavalle sopimusoikeudelliselle lainsäädännölle.

Tutkielma on lainopillinen. Tutkielman keskeistä lähdeaineistoa ovat mainittuja prosessi-instituutioita koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset, niiden esityöt, oikeuskirjallisuuden kannanotot sekä varsin kattava käsiteltäviä kysymyksiä koskeva korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö.

Tutkielmassa käy ilmi, että väittämistaakka asettaa asianosaisille velvollisuuden vedota niihin oikeustosiseikkoihin, joihin nämä haluavat tuomioistuimen perustavan ratkaisunsa, eikä tuomioistuin saa ulottaa tutkintaansa vedotun oikeustosiseikaston asettamien rajojen ulkopuolelle. Myös vastuu jutussa relevantin oikeustosiseikaston kartoittamisesta on ensisijaisesti asianosaisilla, jota täydentää tuomioistuimen prosessinjohtotoiminta. Prekluusiosääntely asettaa väittä-mistaakan täyttämiselle vielä ajallisia edellytyksiä, joiden perusteella väittämistaakka on pääsääntöisesti täytettävä jo käräjäoikeuden valmistelussa.

Väittämistaakka koskee myös kuluttajaa, eikä pakottavaan kuluttajansuojalainsäädäntöön pohjautuvia faktaperusteita tutkita yleensä siviiliprosessissa viran puolesta. Tuomioistuimen prosessinjohtotoiminnalla kyetään kuitenkin melko perusteellisesti turvaamaan kuluttajan oikeusasemaa täystutkintaisissa riita-asioissa. Problemaattisempaa on sen sijaan kuluttajan materiaalisten oikeuksien toteutuminen summaarisissa asioissa, joissa tuomioistuimen oma-aloitteista tutkimisvaltaa ja -velvollisuutta voidaan luonnehtia pääsääntöisesti varsin rajalliseksi. EU-oikeudesta kuitenkin seuraa, että eräissä tilanteissa tuomioistuimella on huomattavasti tavanomaista laajempi velvollisuus tutkia viran puolesta kuluttajan eduksi vaikuttavia seikkoja.