The Construction of ‘Disciplinary’ Violence Against Children — Social Workers’, Police Officers’ and Parents’ Rationales
Heinonen, Anna (2016-01-23)
The Construction of ‘Disciplinary’ Violence Against Children — Social Workers’, Police Officers’ and Parents’ Rationales
Heinonen, Anna
(23.01.2016)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6313-3
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6313-3
Kuvaus
Siirretty Doriasta
Tiivistelmä
Tässä väitöskirjassa tutkitaan vanhempien lapsiinsa kohdistamaa kuritusväkivaltaa viranomaisrekistereissä ja rikosprosessissa Suomessa. Päätavoitteena on analysoida, miten kuritusväkivalta määrittyy ja miten sosiaalityöntekijät, poliisi ja vanhemmat konstruoivat kuritusväkivaltaa rikoksena.
Väitöskirja koostuu neljästä osatutkimuksesta ja yhteenvetoartikkelista. Ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan, minkälaisena kuritusväkivalta näyttäytyy lastensuojelun asiakirjoissa ja analysoidaan lastensuojelutyöntekijöiden toimenpiteitä ja päätöksentekoprosesseja. Toisessa artikkelissa tutkitaan poliisihaastatteluaineistoja hyödyntäen poliisien käsityksiä kuritusväkivallasta, sen lailla kieltämisestä ja kuritusväkivaltatapausten tutkinnasta. Sen lisäksi, että väitöskirjassa tarkastellaan poliisien omia käsityksiä kuritusväkivallasta, kolmannessa artikkelissa tarkastellaan rikosilmoitus- ja esitutkinta-aineistojen avulla, minkälainen on tyypillinen poliisin tietoon tullut kuritusväkivaltaepäily ja minkälaisia ovat poliisin päätöksentekoprosessit näissä epäilyissä. Neljännessä artikkelissa tarkastellaan viranomaisaineistoja hyödyntäen, miten vanhemmat rationalisoivat kuritusväkivallan käyttöä väkivaltaepäilyjä tutkiville viranomaisille.
Väitöstutkimus raportoi useita Suomessa uusia tuloksia. Ensiksi, tutkimus osoittaa, että sosiaalityöntekijöiden kuritusväkivaltaan liittyvissä päätöksentekoprosesseissa nousee vahvasti esiin kolme argumentointitapaa ja että alle kolmasosassa tapauksista on tehty tutkintapyyntö poliisille. Toiseksi, poliiseilla on toisistaan eroavia käsityksiä kuritusväkivallasta ja nämä käsitykset vaikuttavat monin tavoin siihen, miten väkivaltaepäilyjä tutkitaan ja miten kuritusväkivaltaa konstruoidaan rikoksena. Kolmanneksi, rikosilmoitusten ja esitutkintapöytäkirjojen analyysi osoittaa, että melkein kaksi kolmasosaa kuritusväkivaltatapauksista on lähetetty poliisilta syyttäjälle ja näin ollen määritelty rikokseksi. Kuitenkin monissa tapauksissa kuritusväkivaltateot nähdään ”kasvatuksellisina, vähäisinä ja kertaluonteisina” ja mahdollista oikeudenkäyntiä ja rangaistusta tekijälle pidetään kohtuuttomina. Neljänneksi, tutkimus osoittaa, että vanhemmat usein yrittävät neutralisoida ja järkeistää lapsiansa kohtaan käyttämäänsä väkivaltaa esimerkiksi kieltämällä joko uhrin, rikollisen tarkoituksen tai koko teon tai vetoamalla kielletyn teon välttämättömyyteen.
Väitöstutkimuksen johtopäätöksenä on, että kuritusväkivalta määrittyy ja rakentuu rikoksena viranomaisten käytännöissä ja toimintatavoissa ennen kaikkea teon vakavuuden, väkivallan kertaluonteisen tai jatkuvan luonteen, lapselle aiheutuneen vahingon ja viranomaisten omien kuritusväkivaltakäsitysten perusteella. Kuritusväkivallassa esille nouseva epäsymmetrinen valtasuhde ja vanhempien legitiimi oikeus kasvattaa lapsiansa ja kohdistaa kuria näihin näyttävät osittain selittävän, miksi näiden väkivaltaepäilyjen rikosprosessuaalinen käsittely ja tulkitseminen väkivallaksi on vaikeaa.
Lopuksi tutkimus peräänkuuluttaa aiempaa johdonmukaisempia ja yhdenmukaisempia viranomaiskäytäntöjä ja -linjauksia, joihin voidaan päästä kouluttamalla viranomaisia ja lisäämällä tietoisuutta kuritusväkivallasta. Tutkimus myös kyseenalaistaa ”kuritusväkivallan” käsitteen tarpeellisuuden ja ehdottaa, että yhdenmukaisille käsityksille lapsen edusta annettaisiin aiempaa enemmän painoarvoa.
Väitöskirja koostuu neljästä osatutkimuksesta ja yhteenvetoartikkelista. Ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan, minkälaisena kuritusväkivalta näyttäytyy lastensuojelun asiakirjoissa ja analysoidaan lastensuojelutyöntekijöiden toimenpiteitä ja päätöksentekoprosesseja. Toisessa artikkelissa tutkitaan poliisihaastatteluaineistoja hyödyntäen poliisien käsityksiä kuritusväkivallasta, sen lailla kieltämisestä ja kuritusväkivaltatapausten tutkinnasta. Sen lisäksi, että väitöskirjassa tarkastellaan poliisien omia käsityksiä kuritusväkivallasta, kolmannessa artikkelissa tarkastellaan rikosilmoitus- ja esitutkinta-aineistojen avulla, minkälainen on tyypillinen poliisin tietoon tullut kuritusväkivaltaepäily ja minkälaisia ovat poliisin päätöksentekoprosessit näissä epäilyissä. Neljännessä artikkelissa tarkastellaan viranomaisaineistoja hyödyntäen, miten vanhemmat rationalisoivat kuritusväkivallan käyttöä väkivaltaepäilyjä tutkiville viranomaisille.
Väitöstutkimus raportoi useita Suomessa uusia tuloksia. Ensiksi, tutkimus osoittaa, että sosiaalityöntekijöiden kuritusväkivaltaan liittyvissä päätöksentekoprosesseissa nousee vahvasti esiin kolme argumentointitapaa ja että alle kolmasosassa tapauksista on tehty tutkintapyyntö poliisille. Toiseksi, poliiseilla on toisistaan eroavia käsityksiä kuritusväkivallasta ja nämä käsitykset vaikuttavat monin tavoin siihen, miten väkivaltaepäilyjä tutkitaan ja miten kuritusväkivaltaa konstruoidaan rikoksena. Kolmanneksi, rikosilmoitusten ja esitutkintapöytäkirjojen analyysi osoittaa, että melkein kaksi kolmasosaa kuritusväkivaltatapauksista on lähetetty poliisilta syyttäjälle ja näin ollen määritelty rikokseksi. Kuitenkin monissa tapauksissa kuritusväkivaltateot nähdään ”kasvatuksellisina, vähäisinä ja kertaluonteisina” ja mahdollista oikeudenkäyntiä ja rangaistusta tekijälle pidetään kohtuuttomina. Neljänneksi, tutkimus osoittaa, että vanhemmat usein yrittävät neutralisoida ja järkeistää lapsiansa kohtaan käyttämäänsä väkivaltaa esimerkiksi kieltämällä joko uhrin, rikollisen tarkoituksen tai koko teon tai vetoamalla kielletyn teon välttämättömyyteen.
Väitöstutkimuksen johtopäätöksenä on, että kuritusväkivalta määrittyy ja rakentuu rikoksena viranomaisten käytännöissä ja toimintatavoissa ennen kaikkea teon vakavuuden, väkivallan kertaluonteisen tai jatkuvan luonteen, lapselle aiheutuneen vahingon ja viranomaisten omien kuritusväkivaltakäsitysten perusteella. Kuritusväkivallassa esille nouseva epäsymmetrinen valtasuhde ja vanhempien legitiimi oikeus kasvattaa lapsiansa ja kohdistaa kuria näihin näyttävät osittain selittävän, miksi näiden väkivaltaepäilyjen rikosprosessuaalinen käsittely ja tulkitseminen väkivallaksi on vaikeaa.
Lopuksi tutkimus peräänkuuluttaa aiempaa johdonmukaisempia ja yhdenmukaisempia viranomaiskäytäntöjä ja -linjauksia, joihin voidaan päästä kouluttamalla viranomaisia ja lisäämällä tietoisuutta kuritusväkivallasta. Tutkimus myös kyseenalaistaa ”kuritusväkivallan” käsitteen tarpeellisuuden ja ehdottaa, että yhdenmukaisille käsityksille lapsen edusta annettaisiin aiempaa enemmän painoarvoa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2791]