Labour Law Protection of Trainees
Rosin, Annika (2017-12-02)
Labour Law Protection of Trainees
Rosin, Annika
(02.12.2017)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6981-4
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6981-4
Tiivistelmä
The main purpose of this PhD thesis is to answer the question of whether trainees should belong within the personal scope of labour law or whether there any other legal opportunities to avoid their precariousness in the labour market. In the current research dogmatic and comparative legal analysis is used. The legal acts, provisions of collective agreements, relevant court and labour court practice, and vocational and higher education institutions’ regulations concerning traineeships are analysed. The regulations of the European Union (EU), the International Labour Organization and different countries, including France, Estonia, Finland, Slovenia and the United States of America are analysed.
It is argued that trainees should belong within the scope of labour law regardless of the special features of traineeships. Trainees perform subordinate work to the employer and, therefore, fulfil the most important criterion of an employment relationship. The implicit and explicit exemption of trainees from the scope of labour law in practice is the result of improper interpretation of labour law. The fundamental tests determining the scope of labour law do not exclude trainees from the category of ‘employees’. Different interpretation leads to the precariousness of trainees in the labour market: neither the traineeship agreement nor the substantial and private international law rules of the EU in cross-border cases provide trainees protection comparable to labour law.
Trainees working in the framework of a traineeship agreement are exposed to precariousness due to the special features of the agreement as well as their limited labour rights. Their right of association and collective bargaining as well as their most important individual rights are limited. A trainee that is not regarded as an ‘employee’ often has no right to compensation, her/his health and safety is protected only if the traineeship forms part of educational curriculum, and working time is limited if the trainee receives compensation. The substantial law rules of the EU are unable to independently protect the labour rights of (cross-border) trainees. The protection of trainees through private international law rules of the EU concerns only cross-border cases, can distort national labour law and is very complicated because of the lack of consensus as regards the method of the interpretation of the term ‘individual employment contract’.
Even with the existence of sufficiently protective alternative regulations, trainees should, according to the labour law in force, be classified as ‘employees’. This would guarantee them all labour rights and it would be difficult to explain why, in the case of conflict between the provisions of labour law and another field of law (for example, educational law), the latter one should be applied. The specific characteristics of traineeships could be taken into account by regulating these as special temporary employment contracts similar to apprenticeships.
Since in the case of traineeships the fulfilment of subordination criterion is not problematic, the theoretical suggestions to broaden the scope of labour law do not contribute to the better protection of trainees in a manner that would justify the reconstruction of the basics of labour law. These alternatives are also too abstract to be able to replace the existing system of determining the scope of labour law. Harjoittelijan työoikeudellinen suoja
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, pitäisikö harjoittelijoiden kuulua työoikeuden sovellusalan piiriin, vai onko olemassa muita mahdollisuuksia heidän suojaamisekseen työmarkkinoilla. Vastauksen löytämiseksi tähän tutkimuskysymykseen väitöskirjassa hyödynnetään lainopillista ja oikeusvertailevaa metodia. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida harjoittelua koskevaa lainsäädäntöä, kollektiivisopimuksia, relevanttia oikeuskäytäntöä tavallisten ja työtuomioistuinten näkökulmasta sekä ammatti- ja korkeakoulujen sääntöjä harjoittelusta. Tutkimuksessa tarkastellaan Kansainvälisen työjärjestön, Euroopan unionin ja eri maiden, kuten Ranskan, Viron, Suomen, Slovenian ja Amerikan Yhdysvaltojen sääntelyä harjoitteluun liittyen.
Tutkimuksessa tullaan siihen johtopäätelmään, että harjoittelijoiden tulisi kuulua työoikeuden sovellusalan piiriin riippumatta siitä, että harjoittelun ominaispiirteet ovat erilaisia suhteessa perinteiseen työsuhteeseen. Harjoittelijat työskentelevät työnantajan johdon ja valvonnan alaisuudessa, minkä vuoksi työsuhteen tärkein tunnusmerkki- direktio-tunnusmerkki täyttyy. Harjoittelijoiden suora ja epäsuora poissulkeminen työoikeuden sovellusalasta johtuu siitä, että työoikeutta tulkitaan väärällä tavalla. Työoikeuden sovellusalan määrittelevät tarkoitusperät eivät estä harjoittelijoiden luokittelua työntekijöiksi. Erilainen tulkinta johtaa harjoittelijoiden epävarmaan asemaan työmarkkinoilla. Harjoittelusopimus tai Euroopan unionin sääntely eivät pysty tarjoamaan harjoittelijoille rajanylittävissä asioissa samankaltaista suojaa kuin työoikeus.
Harjoittelusopimuksen puitteessa työskentelevät harjoittelijat ovat epävarmassa asemassa sekä harjoittelusopimuksen tekoon liittyvistä syistä että heidän rajoitettujen oikeuksiensa takia. Järjestäytymisvapaus, oikeus kollektiiviseen sopimiseen ja tärkeimmät individuaaliset oikeudet ovat harjoittelijoiden kohdalla suppeita. Harjoittelijalla, jota ei luokitella työntekijäksi, ei yleensä ole oikeutta palkkaan. Työsuojelunormit soveltuvat vain koulutuksen yhteydessä järjestettäville harjoitteluille. Harjoittelijan työaika on myös rajoitettu vain niissä tapauksissa, kun hänelle maksetaan palkkaa. Euroopan unionin vapaata liikkuvuutta koskevat ja kansainvälisen yksityisoikeuden normit eivät pysty itsenäisesti takaamaan turvaa (kansainvälisille) harjoittelijoille. Kansainvälisen yksityisoikeuden normit soveltuvat vain kansainvälisissä tapauksissa ja ne voivat vääristellä kansallista työoikeutta. Niiden soveltaminen on erittäin monimutkaista, koska ‘individual employment contract’ -määritelmän sisällöstä ei ole saavutettu yhteisymmärrystä.
Vaikka riittävän suojaavaa muuta normistoa olisi olemassa, harjoittelijat tulisi luokitella työntekijöiksi voimassa olevan työlainsäädännön perusteella. Työntekijällä on siten kaikki työoikeudesta johtuvat oikeudet ja olisikin vaikeaa perustella, miksi työoikeuden ja jonkun muun oikeudenalan (esimerkiksi koulutusta koskevan lainsäädännön) välisessä ristiriidassa tulisi soveltaa viimeksi mainittua. Harjoittelun erityispiirteet (erityisesti sen koulutustarkoitus) eivät estä harjoittelujen katsomista työoikeudelliseen kontekstiin kuuluviksi, minkä vuoksi niistä tulisi säännellä tässä kehikossa. Harjoittelua on mahdollista reguloida samankaltaisena epätyypillisenä määräaikaisena työsopimuksena kuin oppisopimuskoulutusta.
Koska harjoittelussa täyttyy direktio-tunnusmerkki, eivät työoikeuden sovellusalan laajentamiseksi annetut teoreettiset ehdotukset takaa harjoittelijoille siinä määrin parempaa suojaa, että ne oikeuttaisivat työoikeuden perusteiden jälleenrakentamisen. Vaihtoehtoiset teoreettiset näkökulmat työoikeuden sovellusalan määrittelemiseksi ovat myös liian abstrakteja vallitsevan systeemin korvaamiseksi.
It is argued that trainees should belong within the scope of labour law regardless of the special features of traineeships. Trainees perform subordinate work to the employer and, therefore, fulfil the most important criterion of an employment relationship. The implicit and explicit exemption of trainees from the scope of labour law in practice is the result of improper interpretation of labour law. The fundamental tests determining the scope of labour law do not exclude trainees from the category of ‘employees’. Different interpretation leads to the precariousness of trainees in the labour market: neither the traineeship agreement nor the substantial and private international law rules of the EU in cross-border cases provide trainees protection comparable to labour law.
Trainees working in the framework of a traineeship agreement are exposed to precariousness due to the special features of the agreement as well as their limited labour rights. Their right of association and collective bargaining as well as their most important individual rights are limited. A trainee that is not regarded as an ‘employee’ often has no right to compensation, her/his health and safety is protected only if the traineeship forms part of educational curriculum, and working time is limited if the trainee receives compensation. The substantial law rules of the EU are unable to independently protect the labour rights of (cross-border) trainees. The protection of trainees through private international law rules of the EU concerns only cross-border cases, can distort national labour law and is very complicated because of the lack of consensus as regards the method of the interpretation of the term ‘individual employment contract’.
Even with the existence of sufficiently protective alternative regulations, trainees should, according to the labour law in force, be classified as ‘employees’. This would guarantee them all labour rights and it would be difficult to explain why, in the case of conflict between the provisions of labour law and another field of law (for example, educational law), the latter one should be applied. The specific characteristics of traineeships could be taken into account by regulating these as special temporary employment contracts similar to apprenticeships.
Since in the case of traineeships the fulfilment of subordination criterion is not problematic, the theoretical suggestions to broaden the scope of labour law do not contribute to the better protection of trainees in a manner that would justify the reconstruction of the basics of labour law. These alternatives are also too abstract to be able to replace the existing system of determining the scope of labour law.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, pitäisikö harjoittelijoiden kuulua työoikeuden sovellusalan piiriin, vai onko olemassa muita mahdollisuuksia heidän suojaamisekseen työmarkkinoilla. Vastauksen löytämiseksi tähän tutkimuskysymykseen väitöskirjassa hyödynnetään lainopillista ja oikeusvertailevaa metodia. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida harjoittelua koskevaa lainsäädäntöä, kollektiivisopimuksia, relevanttia oikeuskäytäntöä tavallisten ja työtuomioistuinten näkökulmasta sekä ammatti- ja korkeakoulujen sääntöjä harjoittelusta. Tutkimuksessa tarkastellaan Kansainvälisen työjärjestön, Euroopan unionin ja eri maiden, kuten Ranskan, Viron, Suomen, Slovenian ja Amerikan Yhdysvaltojen sääntelyä harjoitteluun liittyen.
Tutkimuksessa tullaan siihen johtopäätelmään, että harjoittelijoiden tulisi kuulua työoikeuden sovellusalan piiriin riippumatta siitä, että harjoittelun ominaispiirteet ovat erilaisia suhteessa perinteiseen työsuhteeseen. Harjoittelijat työskentelevät työnantajan johdon ja valvonnan alaisuudessa, minkä vuoksi työsuhteen tärkein tunnusmerkki- direktio-tunnusmerkki täyttyy. Harjoittelijoiden suora ja epäsuora poissulkeminen työoikeuden sovellusalasta johtuu siitä, että työoikeutta tulkitaan väärällä tavalla. Työoikeuden sovellusalan määrittelevät tarkoitusperät eivät estä harjoittelijoiden luokittelua työntekijöiksi. Erilainen tulkinta johtaa harjoittelijoiden epävarmaan asemaan työmarkkinoilla. Harjoittelusopimus tai Euroopan unionin sääntely eivät pysty tarjoamaan harjoittelijoille rajanylittävissä asioissa samankaltaista suojaa kuin työoikeus.
Harjoittelusopimuksen puitteessa työskentelevät harjoittelijat ovat epävarmassa asemassa sekä harjoittelusopimuksen tekoon liittyvistä syistä että heidän rajoitettujen oikeuksiensa takia. Järjestäytymisvapaus, oikeus kollektiiviseen sopimiseen ja tärkeimmät individuaaliset oikeudet ovat harjoittelijoiden kohdalla suppeita. Harjoittelijalla, jota ei luokitella työntekijäksi, ei yleensä ole oikeutta palkkaan. Työsuojelunormit soveltuvat vain koulutuksen yhteydessä järjestettäville harjoitteluille. Harjoittelijan työaika on myös rajoitettu vain niissä tapauksissa, kun hänelle maksetaan palkkaa. Euroopan unionin vapaata liikkuvuutta koskevat ja kansainvälisen yksityisoikeuden normit eivät pysty itsenäisesti takaamaan turvaa (kansainvälisille) harjoittelijoille. Kansainvälisen yksityisoikeuden normit soveltuvat vain kansainvälisissä tapauksissa ja ne voivat vääristellä kansallista työoikeutta. Niiden soveltaminen on erittäin monimutkaista, koska ‘individual employment contract’ -määritelmän sisällöstä ei ole saavutettu yhteisymmärrystä.
Vaikka riittävän suojaavaa muuta normistoa olisi olemassa, harjoittelijat tulisi luokitella työntekijöiksi voimassa olevan työlainsäädännön perusteella. Työntekijällä on siten kaikki työoikeudesta johtuvat oikeudet ja olisikin vaikeaa perustella, miksi työoikeuden ja jonkun muun oikeudenalan (esimerkiksi koulutusta koskevan lainsäädännön) välisessä ristiriidassa tulisi soveltaa viimeksi mainittua. Harjoittelun erityispiirteet (erityisesti sen koulutustarkoitus) eivät estä harjoittelujen katsomista työoikeudelliseen kontekstiin kuuluviksi, minkä vuoksi niistä tulisi säännellä tässä kehikossa. Harjoittelua on mahdollista reguloida samankaltaisena epätyypillisenä määräaikaisena työsopimuksena kuin oppisopimuskoulutusta.
Koska harjoittelussa täyttyy direktio-tunnusmerkki, eivät työoikeuden sovellusalan laajentamiseksi annetut teoreettiset ehdotukset takaa harjoittelijoille siinä määrin parempaa suojaa, että ne oikeuttaisivat työoikeuden perusteiden jälleenrakentamisen. Vaihtoehtoiset teoreettiset näkökulmat työoikeuden sovellusalan määrittelemiseksi ovat myös liian abstrakteja vallitsevan systeemin korvaamiseksi.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2864]