Suvaitsematon vai suvaitseva Suomi? : Rotu ja rasismi maahanmuuttopoliittisissa eduskuntakeskusteluissa 1990-2001
Mäkitalo, Vilina (2019-08-26)
Suvaitsematon vai suvaitseva Suomi? : Rotu ja rasismi maahanmuuttopoliittisissa eduskuntakeskusteluissa 1990-2001
Mäkitalo, Vilina
(26.08.2019)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019101833801
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019101833801
Tiivistelmä
Erottelen opinnäytetyössäni kolme maahanmuuttopoliittisen keskustelun kautta aikavälillä
1990-2001 lähteenäni eduskuntakeskustelut. Liittyminen Euroopan neuvostoon vuonna 1989 pakotti Suomen yhdenmukaistamaan ulkomaalaislainsäädäntöään eurooppalaiseen standardiin, joka vaati irtautumista aiemmasta tietoisen torjuvasta politiikasta. 1990-luvun
ensimmäisen puoliskon lainsäädäntö oli tempoilua ulkoisten vapauttamispaineiden ja rajoittavien vastaiskujen välillä. Vuodenvaihteessa 1990-91 somalipakolaisten saapuminen toimi pahaenteisenä esimerkkinä niille, jotka vastustivat Suomen rajojen avaamista pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Eduskunnassa epäiltiin ääneen pakolaisten kertomuksia sorrosta ja hädästä, pakolaisia syytettiin keinottelusta ja heidän nähtiin muodostavan kestämättömän taakan laman kanssa painivalle valtiolle.
Väittelyt siitä, tulisiko uuden ulkomaalaislain pykälän lukea ”turvapaikka annetaan” vai
”turvapaikka voidaan antaa,” tiivistivät suomalaisten kansanedustajien pelot
hallitsemattomasta maahanmuuttaja- ja pakolaistulvasta joka vaarantaisi Suomen
olemassaolon. Onkin syytä korostaa poikkeuksellisen yhdenmukaisuuden myytin
keskeisyyttä suomalaiselle omakuvalle. Kääntöpuolena suomalaisuuden määritelmästä tuli niin ahdas, että RKP:n kansanedustajien maahanmuuttomyönteisyys nähtiin lähtökohtaisesti epäilyttävänä ja syynä kyseenalaistaa heidän isänmaallisuuttaan.
Koska paine muuttaa maahanmuuttolakeja tuli Suomen ulkopuolta, kansanedustajien enemmistön todellinen suhtautuminen maahanmuuttoon oli varsin ambivalentti. Tästä syystä heillä ei ollut käsitellä suomalaisen rasistisen syrjinnän ja väkivallan aaltoa joka seurasi ensimmäisiä suuria pakolaisjoukkoja. Eduskuntakeskusteluissa käsiteltiin näitä ääri-ilmiöitä ikään kuin tuontitavarana, jonka maahanmuuttajat olivat mukanaan tuoneet. Vasta
rasismin henkilöityminen skinheadeihin 1990-luvun puolivälissä avasi kansanedustajille
konkreettisen tavan puhua suomalaisten rasismista. Laman jälkeistä Suomea leimasi huoli
syrjäytymisvaarassa olevasta nuorisosta ja sen tulevaisuuden turvaamisesta.
Kansanedustajat uskoivat, että vahventamalla lainsäädännön syrjintäpykäliä, he näyttäisivät
esimerkillään Suomen kansalle että rasistinen syrjintä ja väkivalta tuli ottaa vakavasti.
Vuosituhannen vaihteen lähestyessä keskustelu maahanmuutosta hiljeni vähitellen eduskunnassa. Lipposen I hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen ohjelma,
ensimmäinen laatuaan Suomessa, tarkoitti että rasismin ja syrjinnän kysymykset tulivat osaksi virallista hallitusohjelmaa.
1990-2001 lähteenäni eduskuntakeskustelut. Liittyminen Euroopan neuvostoon vuonna 1989 pakotti Suomen yhdenmukaistamaan ulkomaalaislainsäädäntöään eurooppalaiseen standardiin, joka vaati irtautumista aiemmasta tietoisen torjuvasta politiikasta. 1990-luvun
ensimmäisen puoliskon lainsäädäntö oli tempoilua ulkoisten vapauttamispaineiden ja rajoittavien vastaiskujen välillä. Vuodenvaihteessa 1990-91 somalipakolaisten saapuminen toimi pahaenteisenä esimerkkinä niille, jotka vastustivat Suomen rajojen avaamista pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Eduskunnassa epäiltiin ääneen pakolaisten kertomuksia sorrosta ja hädästä, pakolaisia syytettiin keinottelusta ja heidän nähtiin muodostavan kestämättömän taakan laman kanssa painivalle valtiolle.
Väittelyt siitä, tulisiko uuden ulkomaalaislain pykälän lukea ”turvapaikka annetaan” vai
”turvapaikka voidaan antaa,” tiivistivät suomalaisten kansanedustajien pelot
hallitsemattomasta maahanmuuttaja- ja pakolaistulvasta joka vaarantaisi Suomen
olemassaolon. Onkin syytä korostaa poikkeuksellisen yhdenmukaisuuden myytin
keskeisyyttä suomalaiselle omakuvalle. Kääntöpuolena suomalaisuuden määritelmästä tuli niin ahdas, että RKP:n kansanedustajien maahanmuuttomyönteisyys nähtiin lähtökohtaisesti epäilyttävänä ja syynä kyseenalaistaa heidän isänmaallisuuttaan.
Koska paine muuttaa maahanmuuttolakeja tuli Suomen ulkopuolta, kansanedustajien enemmistön todellinen suhtautuminen maahanmuuttoon oli varsin ambivalentti. Tästä syystä heillä ei ollut käsitellä suomalaisen rasistisen syrjinnän ja väkivallan aaltoa joka seurasi ensimmäisiä suuria pakolaisjoukkoja. Eduskuntakeskusteluissa käsiteltiin näitä ääri-ilmiöitä ikään kuin tuontitavarana, jonka maahanmuuttajat olivat mukanaan tuoneet. Vasta
rasismin henkilöityminen skinheadeihin 1990-luvun puolivälissä avasi kansanedustajille
konkreettisen tavan puhua suomalaisten rasismista. Laman jälkeistä Suomea leimasi huoli
syrjäytymisvaarassa olevasta nuorisosta ja sen tulevaisuuden turvaamisesta.
Kansanedustajat uskoivat, että vahventamalla lainsäädännön syrjintäpykäliä, he näyttäisivät
esimerkillään Suomen kansalle että rasistinen syrjintä ja väkivalta tuli ottaa vakavasti.
Vuosituhannen vaihteen lähestyessä keskustelu maahanmuutosta hiljeni vähitellen eduskunnassa. Lipposen I hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen ohjelma,
ensimmäinen laatuaan Suomessa, tarkoitti että rasismin ja syrjinnän kysymykset tulivat osaksi virallista hallitusohjelmaa.