Uuden laulun aika : Suomenkielisen nykyrunouden yhteydet ja erot kansanrunoustraditioon
Gottelier, Lena (2020-01-31)
Uuden laulun aika : Suomenkielisen nykyrunouden yhteydet ja erot kansanrunoustraditioon
Gottelier, Lena
(31.01.2020)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7946-2
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7946-2
Tiivistelmä
Tutkimuksen kohde on 2000-luvulla kirjoitettu suomenkielinen nykyrunous, joka sisältää viittauksia ja alluusioita kansanrunoustraditioon. Aineisto koostuu seuraavista teoksista: Helena Sinervon Oodeja korvalle (2003), Jyrki Heikkisen Pois voihke ja valitus! (2004), Johanna Venhon Yhtä juhlaa (2006), Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka (2007), Ville Hytösen Karsikkopuu (2011), Teemu Mannisen Paha äiti (2012), Merja Virolaisen Valloittaja (2012) sekä Juha Jyrkkään Ouramoinen (2014). Teoksilla on selkeästi havaittavia yhteyksiä traditioon, mutta ne ovat nykyrunoutta, joka myös eroaa monin tavoin kansanrunoudesta. Tutkimus kartoittaa sitä, mitä vaikutuksia näillä yhteyksillä ja eroilla on nykyrunon yhteiskunnallisuuteen.
Työ on kulttuurintutkimuksellisesti sävyttynyttä runoudentutkimusta, jossa analysoidaan aineistoa yhteiskunnallisesti kontekstualisoivan lähilukemisen avulla. Väitöskirja edustaa uudenlaista tutkimusotetta suomenkielisen nykyrunouden alueella. Tutkimuksen artikkeleissa lähestytään nykyrunoissa käytettyjä kansanrunousvaikutteita neljästä eri teoriakehyksestä käsin. Nämä ovat huolilaulut strategiana, etnofuturismi, ironia ja nykyrunouden yhteisöllisyys. Koko työtä määrittää huomio siitä, että suulliseen perinteeseen ei kuulunut kansallinen tietoisuus. Se kytkeytyi kansanrunouteen vasta siitä tehdyissä tekstualisoinneissa, kuten Kalevalassa.
Väitöskirja osoittaa, että kansanrunousainekset osana nykyrunoutta vaikuttavat siihen, millaisena nykyrunous esittää yhteiskunnan, jossa sitä kirjoitetaan. Yhteys kansanrunouteen hahmottuu nykyrunossa tietoiseksi yhteydeksi suulliseen perinteeseen. Tradition kieli ja rytmi mahdollistavat runoissa kuvitteellisen yhteisöllisyyden tunnun lukijoiden välille, mutta runoilla on pikemminkin taipumus kansallisen erityisyyden purkamiseen kuin sen vahvistamiseen. Kautta linjan kansanrunouden ja nykyrunouden erot tuovat tutkimusaineistossa esille nyky-yhteiskunnan kipupisteitä ilman avoimia poliittisia painotuksia.
Työ on kulttuurintutkimuksellisesti sävyttynyttä runoudentutkimusta, jossa analysoidaan aineistoa yhteiskunnallisesti kontekstualisoivan lähilukemisen avulla. Väitöskirja edustaa uudenlaista tutkimusotetta suomenkielisen nykyrunouden alueella. Tutkimuksen artikkeleissa lähestytään nykyrunoissa käytettyjä kansanrunousvaikutteita neljästä eri teoriakehyksestä käsin. Nämä ovat huolilaulut strategiana, etnofuturismi, ironia ja nykyrunouden yhteisöllisyys. Koko työtä määrittää huomio siitä, että suulliseen perinteeseen ei kuulunut kansallinen tietoisuus. Se kytkeytyi kansanrunouteen vasta siitä tehdyissä tekstualisoinneissa, kuten Kalevalassa.
Väitöskirja osoittaa, että kansanrunousainekset osana nykyrunoutta vaikuttavat siihen, millaisena nykyrunous esittää yhteiskunnan, jossa sitä kirjoitetaan. Yhteys kansanrunouteen hahmottuu nykyrunossa tietoiseksi yhteydeksi suulliseen perinteeseen. Tradition kieli ja rytmi mahdollistavat runoissa kuvitteellisen yhteisöllisyyden tunnun lukijoiden välille, mutta runoilla on pikemminkin taipumus kansallisen erityisyyden purkamiseen kuin sen vahvistamiseen. Kautta linjan kansanrunouden ja nykyrunouden erot tuovat tutkimusaineistossa esille nyky-yhteiskunnan kipupisteitä ilman avoimia poliittisia painotuksia.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2864]