Asianomistajan oikeus rikosvastuun toteutumiseen
Valtari, Paula (2019-11-08)
Asianomistajan oikeus rikosvastuun toteutumiseen
(08.11.2019)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019120946315
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019120946315
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa perehdytään rikosvastuun toteutumisen ja asiaomistajan oikeuksien väliseen yhteyteen. Tarkoituksena on arvioida, millä perusteella asianomistajalla voitaisiin katsoa olevan oikeus siihen, että häntä vastaan rikoksen tehnyt henkilö tuomitaan rangaistukseen, ja toisaalta, miten tällainen oikeus sopii oikeustieteen systematiikkaan. Alustavasti oikeuden olemassaoloa puoltavana seikkana pidetään asianomistajan syyteoikeutta. Preventioon perustuvien rangaistusteorioden taas katsotaan edellyttävän, ettei rangaistus sisällä ajatusta kostosta.
Tutkimus on lainopillinen. Keskeisinä lähteinä käytetään rikos- ja prosessioikeudellisia yleisesityksiä sekä lain esitöitä. Rangaistusteorioiden osalta perehdy-tään myös Cecare Beccarian 1700-luvulla kirjoittamaan Rikoksesta ja rangaistuksesta -teokseen, jossa rangaistuksen ainoana oikeutuksena pidetään rikosten ehkäisemistä. Rikoksen uhrin rikosprosessuaalisen aseman osalta tutkielma sisältää suppean oikeusvertailun, jonka keskeisenä lähteenä Ruotsin osalta ovat Per Ekelöfin teokset. Ranskan ja Englannin osalta rikoksen uhrin asemaan on tutustuttu Comparative Criminal Procedure -teoksen ja Common and Civil Law Traditions on Victims’ Participation at the ICC – artikkelin avulla. Asianomistajan oikeuksien arvioinnissa hyödynnetään Raz’n ja H.L.A. Hartin teorioita oikeuden määritelmästä sekä rikoksen uhrien asemaa käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimustuloksia.
Tutkielma vahvistaa käsitystä, että asianomistajan syyteoikeuden uskottava perustelu edellyttää rangaistuksen pitämistä asianomistajan oikeutena. Tästä päätellään, että lakia tai rangaistusteorioita koskevia kannanottoja olisi tarkistettava, jotta näiden välillä ei olisi ristiriitaa. Tutkimuksen perusteella johdonmukaisimmalta vaikuttaisi asianomistajan syyteoikeudesta luopuminen. Toisaalta asianomistajan muunlaista osallistumista rikosprosessiin tulisi kehittää, jotta asianomistaja voisi tulla kuulluksi asiassa silloinkin, kun hän ei ole kantajana oikeudenkäynnissä.
Tutkimus on lainopillinen. Keskeisinä lähteinä käytetään rikos- ja prosessioikeudellisia yleisesityksiä sekä lain esitöitä. Rangaistusteorioiden osalta perehdy-tään myös Cecare Beccarian 1700-luvulla kirjoittamaan Rikoksesta ja rangaistuksesta -teokseen, jossa rangaistuksen ainoana oikeutuksena pidetään rikosten ehkäisemistä. Rikoksen uhrin rikosprosessuaalisen aseman osalta tutkielma sisältää suppean oikeusvertailun, jonka keskeisenä lähteenä Ruotsin osalta ovat Per Ekelöfin teokset. Ranskan ja Englannin osalta rikoksen uhrin asemaan on tutustuttu Comparative Criminal Procedure -teoksen ja Common and Civil Law Traditions on Victims’ Participation at the ICC – artikkelin avulla. Asianomistajan oikeuksien arvioinnissa hyödynnetään Raz’n ja H.L.A. Hartin teorioita oikeuden määritelmästä sekä rikoksen uhrien asemaa käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimustuloksia.
Tutkielma vahvistaa käsitystä, että asianomistajan syyteoikeuden uskottava perustelu edellyttää rangaistuksen pitämistä asianomistajan oikeutena. Tästä päätellään, että lakia tai rangaistusteorioita koskevia kannanottoja olisi tarkistettava, jotta näiden välillä ei olisi ristiriitaa. Tutkimuksen perusteella johdonmukaisimmalta vaikuttaisi asianomistajan syyteoikeudesta luopuminen. Toisaalta asianomistajan muunlaista osallistumista rikosprosessiin tulisi kehittää, jotta asianomistaja voisi tulla kuulluksi asiassa silloinkin, kun hän ei ole kantajana oikeudenkäynnissä.