Utooppisten maisematyyppien jatkumo 2000-luvulla. Kuusi pohjoismaalaista taidemaalaria
Roivainen, Hilja (2023-12-02)
Utooppisten maisematyyppien jatkumo 2000-luvulla. Kuusi pohjoismaalaista taidemaalaria
(02.12.2023)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9518-9
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9518-9
Tiivistelmä
Monografiaväitöskirjassani tuotan taideteoreettisen tulkinnan utooppisen maiseman käsitteestä ja kuva-analyysin kuuden pohjoismaalaisen kuvataiteilijan 2000-luvun utooppisista maisemamaalauksista. Testaan ikonografis-aatehistoriallisin menetelmin, miten keskeisen modernin utopia-ajattelija Ernst Blochin (1885–1977) filosofiaan sisältyvät – ja aikaisemmin kuvalähtöisestä näkökulmasta tutkimattomat – maisemametaforat toimivat maalausten tulkinnan työkaluna. Blochin määrittämä psykologinen toiveajattelu välittyy aineistoni maalauksissa maisematoposten lisäksi värien luomina tunnelmina eli moodeina (mood).
Kysyn, miten 2000-luvun maalausten sisältämät utooppiset maisemametaforat, kuten Arkadia, Paratiisi tai pastoraali, toimivat blochilaisittain ympäristökritiikkinä. Analysoin primääriaineistonani suomalaisten Anna Tuorin (s. 1976) ja Petri Ala-Maunuksen (s. 1970), tanskalaisen John Kørnerin (s. 1967), islantilaisen Eggert Péturssonin (s. 1956), ruotsalaisen Andreas Erikssonin (s. 1975) sekä norjalaisen Astrid Nondalin (s. 1958) valikoituja 2000-luvun maalauksia. Heidän teoksensa esittävät maisemakuvan muodossa merkillepantavia tulkintoja nykyihmisen paikkakokemuksista, luonnosta, utopiasta (kreik. eu- ja ou-topos) eli hyvästä ei-paikasta ja sen tuhoisasta vastakohdasta, dystopiasta.
Nämä 2000-luvun maalaukset uudistavat utooppista maisemakuvastoa apokalyptisin tai dystooppisin sävyin. Utopiakirjallisuuden klassikoissa sekä maisemamaalaustaiteessa aina 1400-luvulta alkaen toistuu kolonialistisiin paratiisimielikuviin ankkuroituva ikonografia, jota nykymaalaukset tulkitsevat uudelleen. Kuvaston tyypillisimpiä elementtejä ovat esimerkiksi etäiset vuoret, avarat näkymät mantereelle tai merelle, taivas, vesistö ja vehmaat Arkadian laaksot, niityt tai metsiköt.
Länsimainen maisemamaalaus on lajiltaan utooppista etenkin siihen usein sisältyvien imperialististen paratiisimielikuvien vuoksi. Maiseman esteettinen esittäminen esimerkiksi pastoraalina voi toimia myös yhteiskunta- tai ympäristökritiikkinä, kuten tulkitsen tutkimassani nykytaiteessa tapahtuvan. The Continuum of Utopian Landscape Types in the 21st Century: Six Nordic Painters
In my monograph dissertation, I produce an art-theoretical interpretation of the concept of utopian landscape and a visual analysis of the twenty-first-century utopian landscape paintings of six Nordic visual artists. Drawing on iconographical and intellectual-historical approaches, I test how the landscape metaphors outlined by key modern utopian thinker Ernst Bloch (1885–1977) function as a tool for interpretation. These metaphors have heretofore not been examined from an image-oriented perspective. In addition, Bloch’s psychological concept of ‘wishful thinking’ can also be read into these paintings in the use of colour to evoke mood.
I ask how the utopian landscape metaphors detectable in twenty-first-century painting, such as Arcadia, Paradise or the pastoral, function as Blochian environmental criticism. As my primary material, I analyze a selection of paintings by Anna Tuori (b. 1976) and Petri Ala-Maunus (b. 1970) from Finland, John Kørner (b. 1967) from Denmark, Eggert Pétursson (b. 1956) from Iceland, Andreas Eriksson (b. 1975) from Sweden, and Astrid Nondal (b. 1958) from Norway. My argument is that these twenty-first-century artworks offer noteworthy interpretations of the contemporary experience of place, nature, utopia (Greek eu- and ou-topos)—i.e. the good ’no place’—and its destructive opposite, dystopia, in the form of a landscape image.
Furthermore, these twenty-first-century paintings imbue traditional utopian landscape imagery with apocalyptic or dystopian undertones. These paintings reinterpret the recurring iconography rooted in colonialism’s paradisiacal images, propagated by the classics of utopian literature and by Western landscape painting from the Renaissance to our time. The most typical elements of this imagery are distant mountains, open views to the continent or the sea, sky, water, and lush Arcadian valleys, meadows or forests.
Western landscape painting by its very nature is utopian, due in particular to the imperialist visions of paradise it so often implies or evokes. I argue that the aesthetic representation of the landscape—as a pastoral for example—can also act as a form of social or environmental criticism, as is the case with the contemporary art in my study.
Kysyn, miten 2000-luvun maalausten sisältämät utooppiset maisemametaforat, kuten Arkadia, Paratiisi tai pastoraali, toimivat blochilaisittain ympäristökritiikkinä. Analysoin primääriaineistonani suomalaisten Anna Tuorin (s. 1976) ja Petri Ala-Maunuksen (s. 1970), tanskalaisen John Kørnerin (s. 1967), islantilaisen Eggert Péturssonin (s. 1956), ruotsalaisen Andreas Erikssonin (s. 1975) sekä norjalaisen Astrid Nondalin (s. 1958) valikoituja 2000-luvun maalauksia. Heidän teoksensa esittävät maisemakuvan muodossa merkillepantavia tulkintoja nykyihmisen paikkakokemuksista, luonnosta, utopiasta (kreik. eu- ja ou-topos) eli hyvästä ei-paikasta ja sen tuhoisasta vastakohdasta, dystopiasta.
Nämä 2000-luvun maalaukset uudistavat utooppista maisemakuvastoa apokalyptisin tai dystooppisin sävyin. Utopiakirjallisuuden klassikoissa sekä maisemamaalaustaiteessa aina 1400-luvulta alkaen toistuu kolonialistisiin paratiisimielikuviin ankkuroituva ikonografia, jota nykymaalaukset tulkitsevat uudelleen. Kuvaston tyypillisimpiä elementtejä ovat esimerkiksi etäiset vuoret, avarat näkymät mantereelle tai merelle, taivas, vesistö ja vehmaat Arkadian laaksot, niityt tai metsiköt.
Länsimainen maisemamaalaus on lajiltaan utooppista etenkin siihen usein sisältyvien imperialististen paratiisimielikuvien vuoksi. Maiseman esteettinen esittäminen esimerkiksi pastoraalina voi toimia myös yhteiskunta- tai ympäristökritiikkinä, kuten tulkitsen tutkimassani nykytaiteessa tapahtuvan.
In my monograph dissertation, I produce an art-theoretical interpretation of the concept of utopian landscape and a visual analysis of the twenty-first-century utopian landscape paintings of six Nordic visual artists. Drawing on iconographical and intellectual-historical approaches, I test how the landscape metaphors outlined by key modern utopian thinker Ernst Bloch (1885–1977) function as a tool for interpretation. These metaphors have heretofore not been examined from an image-oriented perspective. In addition, Bloch’s psychological concept of ‘wishful thinking’ can also be read into these paintings in the use of colour to evoke mood.
I ask how the utopian landscape metaphors detectable in twenty-first-century painting, such as Arcadia, Paradise or the pastoral, function as Blochian environmental criticism. As my primary material, I analyze a selection of paintings by Anna Tuori (b. 1976) and Petri Ala-Maunus (b. 1970) from Finland, John Kørner (b. 1967) from Denmark, Eggert Pétursson (b. 1956) from Iceland, Andreas Eriksson (b. 1975) from Sweden, and Astrid Nondal (b. 1958) from Norway. My argument is that these twenty-first-century artworks offer noteworthy interpretations of the contemporary experience of place, nature, utopia (Greek eu- and ou-topos)—i.e. the good ’no place’—and its destructive opposite, dystopia, in the form of a landscape image.
Furthermore, these twenty-first-century paintings imbue traditional utopian landscape imagery with apocalyptic or dystopian undertones. These paintings reinterpret the recurring iconography rooted in colonialism’s paradisiacal images, propagated by the classics of utopian literature and by Western landscape painting from the Renaissance to our time. The most typical elements of this imagery are distant mountains, open views to the continent or the sea, sky, water, and lush Arcadian valleys, meadows or forests.
Western landscape painting by its very nature is utopian, due in particular to the imperialist visions of paradise it so often implies or evokes. I argue that the aesthetic representation of the landscape—as a pastoral for example—can also act as a form of social or environmental criticism, as is the case with the contemporary art in my study.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2909]