The dynamics of space, place and landscape: understanding the Arctic landscape from a Lacanian perspective

Abstract

ABSTRACT

In this dissertation, I investigate the dynamics of space, place, and landscape by reconceptualizing the Arctic landscape through a Lacanian perspective. Bringing W. J. T. Mitchell’s triad of space–place–landscape into dialogue with Jacques Lacan’s three Orders (the Symbolic, the Imaginary, and the Real), I analyze Arctic landscapes across multiple media, showing how visual and experiential practices reinforce and challenge cultural imaginaries of the region. In this framing, I revisit the concepts of “space,” “place,” and “landscape”: space refers to the formal frameworks that organize a region—laws, maps, policies, and scientific models. Place means the situated, material, and felt dimension—what people do, sense, and remember, including what does not fit the frameworks of space. Landscape is the ongoing meeting point between the two: the images, narratives, and practices through which people perceive a region and orient their movements and actions within it. Through this framework, I examine how Lacan’s theoretical model can provide new insights into the production of landscapes, and how this theoretical lens may extend or challenge existing approaches in both landscape studies and visual culture studies. The dissertation is article-based and consists of four case studies: Chinese Arctic documentaries, anti-landscape in circumpolar environments, visitor experiences in a Finnish national park, and the reconstruction of Arctic imaginaries in video games. These diverse materials, spanning film, photography, ethnographic observation, and digital media, are analyzed through a mixed methodology, combining discourse analysis, iconographic interpretation, and semiological approaches. By combining theory-driven and empirically grounded approaches, I elaborate on the concept of landscape, reconsider the epistemological status of the Arctic in cultural production, and test the applicability of Lacanian categories beyond psychoanalysis. Methodological pluralism enables the dissertation to move from empirical cases to theoretical claims. Theoretically, the thesis makes three claims. First, I argue that the divide between representational and more-than-representational approaches can be bridged by treating the Real as an operative dimension of place: a disruptive remainder that both anchors and unsettles symbolic orders. Second, I reframe landscape as an ongoing, sometimes spontaneous process in which Symbolic institutions (law, policy, media, science) and the Real’s resistant traces continually reconfigure each other, while the Imaginary furnishes temporarily coherent images that steady the subject and mask constitutive lack. Third, I show how this triadic dynamic clarifies the politics of Arctic visibility: who and what are made legible, how fantasies of wilderness and indigeneity travel, and where lived practice can interrupt or reframe dominant frames. Taken together, these three claims are developed through the four case studies. Articles II and IV develop the first claim by showing how the Real can be understood as a dimension of place: anti-landscapes and digital gamescapes reveal what escapes symbolic control while opening new ways of engagement. Articles I and III substantiate the second claim, illustrating how landscape operates as a continual process in which symbolic institutions and material resistances interact, while the Imaginary provides transient coherence and orientation for the subject. Finally, across all four studies, the third claim is reflected in the analysis of visibility and mediation: they collectively demonstrate how visual and discursive formations construct the idea of the Arctic within global cultural imaginaries. In conclusion, I argue that Arctic landscapes must be approached as open sites of negotiation, where local and global agencies interact to reconfigure identity, locality, and meaning-making. Recognizing the Real dimensions of landscape is therefore crucial for developing more reflexive and historically informed modes of environmental engagement in an era of accelerating ecological transformation.

KEYWORDS: Arctic landscape, Lacanian psychoanalysis, space–place–landscape, visual culture, non-representational theory, cultural geography, digital ethnography

TIIVISTELMÄ

Tässä väitöskirjassa tutkin tilan, paikan ja maiseman dynamiikkaa käsitteellistämällä arktisen maiseman uudelleen lacanilaisesta näkökulmasta. Tuon W. J. T. Mitchellin kolmijaon (tila–paikka–maisema) vuoropuheluun Jacques Lacanin kolmen rekisterin (symbolinen, imaginaarinen ja reaalinen) kanssa ja analysoin arktisia maisemia eri medioissa. Näin osoitan, miten visuaaliset ja kokemukselliset käytännöt sekä vahvistavat että haastavat alueeseen liittyviä kulttuurisia mielikuvia. Tässä kehyksessä palaan käsitteisiin “tila”, “paikka” ja “maisema”. Tila viittaa muodollisiin kehyksiin, jotka jäsentävät aluetta – lakeihin, karttoihin, politiikkoihin ja tieteellisiin malleihin. Paikka tarkoittaa tilannesidonnaista, materiaalista ja koettua ulottuvuutta – sitä, mitä ihmiset tekevät, aistivat ja muistavat, myös sellaista, mikä ei sovi tilan kehyksiin. Maisema on näiden kahden jatkuva kohtaamispiste: kuvat, kertomukset ja käytännöt, joiden kautta ihmiset havaitsevat alueen ja suuntaavat liikkumisensa ja toimintansa sen sisällä. Tämän viitekehyksen kautta tarkastelen, miten Lacanin teoreettinen malli voi tarjota uusia näkökulmia maisemien muodostumiseen ja miten tämä teoreettinen linssi voi laajentaa tai haastaa vakiintuneita lähestymistapoja sekä maisemantutkimuksessa että visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Väitöskirja on artikkeliväitöskirja ja koostuu neljästä tapaustutkimuksesta: kiinalaisista arktisista dokumenttielokuvista, arktisista anti-maisemista, kävijäkokemuksista suomalaisessa kansallispuistossa sekä arktisten mielikuvien rakentumisesta videopeleissä. Nämä monimuotoiset aineistot, jotka kattavat elokuvan, valokuvan, etnografisen havainnoinnin ja digitaalisen median, analysoidaan monimenetelmällisesti yhdistäen diskurssianalyysiä, ikonografista tulkintaa ja semiologisia lähestymistapoja. Yhdistän teorialähtöisen ja empiirisesti ankkuroituja lähestymistapoja, ja tämän kautta syvennän maisemakäsitettä, arvioin uudelleen Arktiksen epistemologista asemaa kulttuurisissa käytännöissä sekä testaan lacanilaisten kategorioiden soveltuvuutta psykoanalyysin ulkopuolella. Menetelmällinen pluralismi antaa väitöskirjalle mahdollisuuden liikkua empiirisistä tapauksista teoreettisiin väittämiin. Teoreettisesti esitän kolme väitettä. Ensinnäkin väitän, että representaatiolähtöisten ja enemmän kuin representaatiota painottavien lähestymistapojen välinen jako voidaan ylittää käsittelemällä reaalista paikan toiminnallisena ulottuvuutena: häiritsevänä jäännöksenä, joka sekä ankkuroi että horjuttaa symbolisia järjestyksiä. Toiseksi hahmotan maiseman jatkuvaksi, joskus spontaaniksi prosessiksi, jossa symboliset instituutiot (laki, politiikka, media, tiede) ja reaalisen vastustavat jäljet muovaavat toisiaan uudelleen, samalla kun imaginaarinen tuottaa tilapäisesti koherentteja kuvia, jotka vakauttavat subjektia ja peittävät sen konstitutiivisen puutteen. Kolmanneksi osoitan, miten tämä kolmijakoinen dynamiikka selventää arktisen näkyvyyden politiikkaa: kuka ja mikä tehdään näkyväksi, miten erämaahan ja alkuperäisyyteen liittyvät fantasiat liikkuvat, sekä missä arkiset käytännöt voivat keskeyttää tai muotoilla uudelleen vallitsevia kehyksiä. Tässä väitöskirjassa esitetyt kolme väitettä kehittyvät neljän tapaustutkimuksen kautta. Artikkeleissa II ja IV ensimmäistä väitettä syvennetään osoittamalla, miten reaalinen voidaan ymmärtää paikan ulottuvuutena: anti-maisemat ja digitaaliset pelimaisemat paljastavat sen, mikä pakenee symbolista hallintaa, ja avaavat samalla uusia tapoja kokea ja toimia. Artikkeleissa I ja III toista väitettä vahvistetaan havainnollistamalla, kuinka maisema toimii jatkuvana prosessina, jossa symboliset instituutiot ja materiaaliset vastavoimat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, samalla kun imaginaarinen tarjoaa hetkellistä johdonmukaisuutta ja suuntaa subjektin kokemukselle. Lopuksi kaikissa neljässä tutkimuksessa kolmas väite näkyy näkyvyyden ja välittymisen analyysissa: ne osoittavat yhdessä, miten visuaaliset ja diskursiiviset rakenteet rakentavat arktisen käsitettä osana globaaleja kulttuurisia mielikuvia. Päätelmänä väitän, että arktisia maisemia on tarkasteltava avoimina neuvottelun paikkoina, joissa paikalliset ja globaalit toimijat muokkaavat yhdessä identiteettiä, paikallisuutta ja merkityksenantoa. Katson, että reaalisen ulottuvuuksien tunnistaminen maisemassa on ratkaisevan tärkeää, jotta voidaan kehittää refleksiivisempiä ja historiallisesti tietoisempia tapoja ympäristösuhteen ymmärtämiseen aikakaudella, jota leimaa kiihtyvä ekologinen muutos.

ASIASANAT: Arktinen maisema, Lacanilainen psykoanalyysi, tila–paikka–maisema, visuaalinen kulttuuri, ei-esityksellinen teoria, kulttuurimaantiede, digitaalinen etnografia