Common orthopedic trauma in Finland – Observations of evidence-based changes in treatment practices

Abstract

Proximal humerus fractures (PHFs), Achilles tendon ruptures (ATRs), and hip fractures are common orthopedic traumas that have been the focus of increasing clinical research in recent decades. Comparative evidence favors nonoperative treatment for PHFs and ATRs, while arthroplasty with cemented stems is recommended for most femoral neck fractures. Arthroplasty has also become more widely studied in PHF management.

The aim of this doctoral thesis was to examine changes in the incidence and treatment of these injuries in Finland over the past two decades, with emphasis on how treatment practices have adapted to emerging evidence-based medicine. Data were obtained from the National Hospital Discharge Register and the National Register of Primary Health Care Visits.

The findings show that the incidence of PHFs and ATRs has risen, whereas hip fracture incidence has remained relatively stable. There has been a clear, evidencebased shift toward nonoperative management of PHFs and ATRs, and for femoral neck fractures, from internal fixation (IF) to cemented arthroplasty. In trochanteric fractures, the dynamic hip screw has been largely replaced by cephalomedullary nails. In operative treatment of PHFs, reverse shoulder arthroplasty has become more common in relation to IF and hemiarthroplasty. These changes parallel international trends, despite a lower level of evidence in their favor. A strong national consensus amongst hospital districts was also evident in PHF treatment.

These injuries impose a substantial health and economic burden. Awareness of national incidence trends is crucial for planning health care resources, and treatment must be both standardized and effective, particularly given the challenges of the ongoing Finnish health care reform. In this field of orthopedic trauma, Finnish treatment practices have, with good consensus, developed in the right direction as defined by current medical scientific evidence.

<b>Yleiset ortopediset vammat Suomessa – Näyttöön perustuvia muutoksia hoitolinjoissa</b>

Olkaluun yläosan murtumien, akillesjänteen repeämien ja lonkkamurtumien hoidosta on 2000-luvulla julkaistu lukuisia satunnaistettuja vertailevia tutkimuksia sekä näihin perustuvia meta-analyysejä. Tulokset puoltavat ensimmäisten kahden vamman osalta useimmiten konservatiivista hoitoa. Reisiluun kaulan murtumista tulisi nykytietämyksen mukaan yhä suurempi osa hoitaa sementillisillä tekonivelratkaisuilla. Myös olkamurtumien hoito käänteistekonivelellä on ollut aktiivisen tutkimuksen kohteena.

Tämän väitöstutkimuksen tavoitteena oli selvittää näiden vammojen ilmaantuvuuden ja hoitokäytäntöjen muutoksia Suomessa kahden viime vuosikymmenen aikana sekä arvioida hoitolinjojen kehittymistä suhteessa näyttöön perustuvaan lääketieteeseen. Tutkimusaineisto kerättiin valtakunnallisista Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hoitoilmoitusrekisterin Hilmo- ja Avohilmo-tietokannoista.

Tulokset osoittavat, että Suomessa akillesjänteen repeämien ja olkaluun yläosan murtumien ilmaantuvuus on lisääntynyt, kun toisaalta lonkkamurtumien ilmaantuvuus on pysynyt tasaisena. Akillesjänteen repeämiä ja olkaluun yläosan murtumia on hoidettu lisääntyvissä määrin konservatiivisesti. Reisiluun kaulan murtumien sisäinen kiinnitys on vähentynyt ja yhä useammat potilaat on hoidettu sementillisillä tekonivelratkaisuilla. Nämä muutokset hoidossa ovat linjassa vahvan lääketieteellisen tutkimusnäytön kanssa. Sarvennoisten alueen lonkkamurtumien hoidossa ydinnaulaus on pitkälti syrjäyttänyt liukuruuvi-levy implantin käytön ja leikatuissa olkaluun yläosan murtumissa olan käänteistekonivel on yleistynyt levytykseen ja osatekoniveleen nähden, mukaillen kansainvälisiä trendejä. Olkaluun yläosan murtumien alueellisia eroja tarkasteltaessa hoitolinjojen konsensus sairaanhoitopiirien välillä on ollut pääsääntöisesti hyvä.

Väitöskirjassa käsiteltävät vammat ovat erittäin yleisiä ja ne yhdessä muodostavat merkittävän sairastavuustaakan, sekä yhteiskunnallisen kuluerän. Ilmaantuvuuden kehityksen selvittäminen on tärkeää terveydenhuollon resursointia suunniteltaessa ja tarjoamamme hoidon tulisi olla mahdollisimman vakioitua ja tehokkaaksi todettua. Julkisen terveydenhuollon haasteiden myötä hoidon vaikuttavuus on noussut keskeiseksi, ajankohtaiseksi käsitteeksi. Yhteenvetona voi todeta, että tällä ortopedian saralla toteutettu hoito on valtakunnallisesti kehittynyt tutkimustiedon osoittamaan oikeaan suuntaan