The Cute and the unruly: Non-Human and human trans-corporeal agencies in photographic self-portraits of the early 2000s

Abstract

In the early 21st century, front-facing smartphone cameras transformed visual culture, sparking a surge of interest in self-portraits. While widely studied, these images are rarely examined through the lens of human–animal relations. My dissertation began with a focus on self-portraits in art and social media, but I soon became more intrigued by the non-human animals that peek into the images from the margins and resist human intentions than by questions of human identity. This article-based dissertation analyses how human relations with non-human animals are depicted, negotiated, and questioned in self-portrayals. I ask how non-human and human embodied agencies as well as multispecies interactions and encounters are constituted in photographic self-representations of the early 2000s.

Theoretically, this dissertation engages with posthumanism, posthuman feminism and new materialism all of which challenge the position of humans as subjects and agents in contrast to nature as a passive resource and the object of human actions. The methodological inspiration is drawn from new materialist ways of following art which seek to encounter rather than to interpret visual culture. Through embodied and affective engagement with the material, I explore co-becomings and relationality, guided by a commitment to imagining less violent multispecies futures.

The research material of this dissertation comprises both photographic artistic self-portraits and selfies posted on social media. This selection opens up various perspectives on human–animal relations: “selfies” taken by Naruto the macaque monkey invite reflections on the status of the animal within social media and other forms of visual culture; photographs of the artist Elina Brotherus and Marcello the dog provide insights into multispecies families and non-human agency; seagulls appear in human Instagram selfies either as friends or flying vermin and make visible the ambivalence with which humans, particularly in the West, approach non-human animals, while the artist Iiu Susiraja poses with cuts of meat, bringing to the forefront questions about the objectification and dehumanization of human and non-human bodies.

In each of the four articles that make up this dissertation, I approach agency as relational and not exclusive to humans, examining how the selected photographs challenge anthropocentric power dynamics through agency, the gaze and the act of looking back. The analysis also highlights the noteworthy similarities between human and non-human corporeal agencies. Drawing on posthuman ecofeminist Stacy Alaimo’s concept of trans-corporeality, this dissertation challenges the clear-cut distinction between the Western human subject and the non-human world and emphasizes multispecies entanglements. The non-human animals in my research material, often described as “cute”, behave in unruly ways that resist the compositional control imposed upon them by the human photographer, thereby challenging human exceptionalism and dominance. To conclude, I suggest that in addition to visualising ambivalence and illuminating speciesist hierarchies and asymmetrical human–animal power relations, visual culture has the possibility to foster less hierarchical ways of co-existing with non-human animals, encouraging more empathetic and ethical relations in our wounded world of ecological crises.

<b>Söpöt ja kurittomat – Inhimilliset ja ei-inhimilliset poikkiruumiilliset toimijuudet 2000 luvun alun valokuvallisissa omakuvissa</b>

2000-luvun alussa älypuhelinten kameratoiminnot aiheuttivat visuaalisen kulttuurin mullistuksen, jonka myötä omakuvia kohtaan heräsi merkittävää kiinnostusta. Vaikka omakuvia on tutkittu laajasti, niitä on harvoin tarkasteltu ihmis-eläinsuhteen näkökulmasta. Väitöskirjani sai alkunsa kuvataiteen omakuvien ja sosiaalisen median selfieiden tarkastelusta, mutta kiinnostuin pian inhimillisten identiteettikysymysten sijaan marginaaleista kurkistelevista, niskoittelevista ja kameran itselleen kaappaavista ei-inhimillisistä eläimistä. Artikkeliväitöskirjana toteutettu tutkimus purkaa sitä, miten ihmisten suhdetta ei-inhimillisiin eläimiin esitetään, neuvotellaan ja kyseenalaistetaan omakuvissa. Kysyn, miten ei-inhimilliset ja inhimilliset keholliset toimijuudet sekä lajien väliset kohtaamiset ja vuorovaikutus ilmenevät 2000-luvun alun omakuvissa.

Teoreettisesti tutkimus perustaa posthumanismiin, posthumanistiseen feminismiin ja uusmaterialismiin, jotka haastavat ihmisen aseman subjektina ja toimijana verrattuna luontoon passiivisena resurssina ja ihmisen toimien kohteena. Metodologinen inspiraatio juontuu uusmaterialistisista ”taiteen seuraamisen tavoista”, jotka pyrkivät kohtaamaan – ennemmin kuin tulkitsemaan – visuaalista kulttuuria. Lähestymällä aineistoa kehollisesti ja affektiivisesti tarkastelen yhteiskehkeytymisiä ja suhteisuutta pyrkien kuvittelemaan vähemmän väkivaltaisia monilajisia tulevaisuuksia.

Väitöskirjan aineisto koostuu sekä valokuvataiteen omakuvista että sosiaalisen median selfieistä, jotka avaavat erilaisia näkökulmia ihmis-eläinsuhteeseen: Naruto-makakiapinan ottamat omakuvat inspiroivat pohdintoihin eläimen asemasta visuaalisessa kulttuurissa, taiteilija Elina Brotheruksen ja Marcello-koiran valokuvat tarjoavat näkökulmia monilajisiin perheisiin, lokit esiintyvät ihmisten Instagram-selfieissä joko roskalintuina tai ystävinä, korostaen länsimaisen ihmis-eläinsuhteen ambivalenssia, ja taiteilija Iiu Susiraja poseeraa lihanpalojen kanssa nostaen esiin kysymyksiä sekä ei-inhimillisten että inhimillisten ruumiiden objektifioimisesta ja epäinhimillistämisestä.

Kaikissa neljässä artikkelissani lähestyn toimijuutta suhteisena ilmiönä, joka ei rajoitu ainoastaan ihmisiin. Tarkastelen, kuinka aineistoni valokuvat haastavat ihmiskeskeisiä valtasuhteita toimijuuden, katseen ja takaisin katsomisen kautta. Analyysi tuo esiin inhimillisten ja ei-inhimillisten kehollisten toimijuuksien perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä. Viitaten posthumanistisen ekofeministi Stacy Alaimon poikki-ruumiillisuus (trans-corporeality) -käsitteeseen väitöskirja purkaa länsimaisen subjektin erontekoa ei-inhimillisestä luonnosta ja korostaa monilajisia yhteenkietoutumisia. Aineistoni usein söpöiksi kuvatut ei-inhimilliset eläimet käyttäytyvät kurittomasti eivätkä alistu ihmisen määrittelemiin kuvallisiin asetelmiin, kyseenalaistaen näin ihmisen erityisaseman. Näin ollen väitän, että visuaalinen kulttuuri voi ambivalenssin, lajististen hierarkioiden ja epäsymmetristen ihmiseläin-valtasuhteiden valottamisen lisäksi avata vähemmän hierarkkisia yhteiselon mahdollisuuksia ei-inhimillisten eläinten kanssa sekä edistää empaattisempaa ja eettisempää olemista ekologisten kriisien haavoittamassa maailmassa.