Puolustusunionia rakentamassa : Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittyminen 2019-2025

Abstract

Pro gradu -tutkielmassani analysoin, miksi ja millä tavoin Euroopan unionin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa (YTPP) ja puolustuspoliittista ajattelua pyrittiin vahvistamaan aikakaudella 2019–2025 sekä miten strateginen autonomia ohjasi tätä kehitystä. Tutkielman primääriaineisto koostui unionin eri instituutioista saaduista vuosiraporteista, strategiadokumenteista, tiedotteista ja päätösasiakirjoista. Työn keskeisimpänä tutkimusmenetelmänä hyödynsin laadullista sisällönanalyysia sekä sitä tukevana teoreettisena apuvälineenä strategista autonomiaa.

Aineistosta YTPP:n ja unionin puolustuksellisen ajattelun kehityksen keskeisimmiksi teemoiksi nousivat strategisen autonomian vahvistuminen, YTPP:n institutionaalinen syventyminen, kriisien ja epävakauden vaikutukset puolustusintegraation etenemiseen, unionin vallankäytön konkreettinen muutos, puolustusteollisen kapasiteetin vahvistuminen, unionin suhde Natoon, Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja Yhdysvaltoihin sekä erityisesti puolustusunionin rakentaminen. Strateginen autonomia näyttäytyi koko tarkastelujakson ajan keskeisenä kehitystä jäsentävänä viitekehyksenä ja sen merkitys muuttui asteittain yleisluontoisesta tavoitteesta kohti konkreettista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ohjaavaa periaatetta. Samalla unionin oma toimijuus muuttui asteittain normatiivisesta ja kriisinhallintaan painottuneesta kohti alueellista puolustusta korostavaa lähestymistapaa. Tämä realistinen vallankäyttö laajentui myös unionin globaaliin toimijuuteen, kun globaalien kilpailijoiden aiheuttamat haasteet sekä Yhdysvaltojen muuttunut rooli johtivat unionin tukeutumaan laajemmin pakottavaan valtaan.

YTPP:n kehitys eteni alussa pitkälti olemassa olevien teollisinstitutionaalisten mekanismien pohjalta, mutta varsinkin Venäjän hyökkäyssodan jälkimainingeissa puolustusintegraatio kiihtyi ja YTPP:n alaisuuteen perustettiin useita uusia instrumentteja. Unionin sisäisesti jäsenmaiden välillä oli koko tarkastelujakson aikana havaittavissa eroja puolustusintegraation syventämisen laajuuteen ja nopeuteen liittyen. Tähän vaikuttivat historialliset syyt, toimivaltarajoitteet, erilaiset strategiset kulttuurit sekä puolustusmarkkinoiden hajanaisuus. Tästä huolimatta unionin ja sen jäsenmaiden päätöksenteko tiivistyi tarkastelujakson aikana, ja erityisesti Venäjän hyökkäyssota, strategiset riippuvuussuhteet sekä transatlanttisen yhteistyön epävarmuus toimivat katalyytteina puolustusintegraation syventämiselle. Tutkielman perusteella nimenomaan epävakaus johti pakotettuun puolustusintegraatioon, ja se mahdollisti YTPP:n kehittymisen ajateltua vahvemmaksi politiikkasektoriksi. Kehityksen myötä YTPP alkoi näyttäytyä yhä selvemmin Natoa täydentävänä ja Euroopan alueellista puolustuskykyä rakentavana kokonaisuutena, minkä perusteella Ursula von der Leyenin ensimmäisen komission tavoite puolustusunionin muodostamiseksi monelta osin realisoitui tarkastelujakson loppuun mennessä.