Miten varmuuden taso määräytyy kestävyysraportoinnin tarkastuksessa? : Laadullinen tutkimus varmentajan näkökulmasta

Abstract

Tämä tutkielma tarkastelee varmuuden tasoa kestävyysraportoinnin varmennustoimeksiannoissa. Kestävyysraportointi ja sen varmennus on yleistynyt huomattavasti viime vuosien aikana. Tutkielman painopisteenä oleva varmuuden taso kumpuaa EU:n tuoreesta kestävyysraportointidirektiivistä, joka lähestyy varmuuden tasoa asteittain ensin rajoitetulla varmuudella ja mahdollisesti myöhemmin siirtyen kohtuullisen varmuuden tasolle. Vaikka rajoitettu ja kohtuullinen varmuus ovat saavuttaneet yleisesti hyväksytyn aseman, ei ole kiistatonta tapaa, miten varmuustasot saavutetaan. Kestävyysraportoinnin varmennustoimeksiantoja koskeva aiempi tutkimus on rajallista erityisesti varmennusprosessin, sen lopputuleman ja varmuustasojen näkökulmasta. Tutkielman tarkoitus on siis täyttää tutkimusaukkoa, joka liittyy rajoitetun ja kohtuullisen varmuuden saavuttamiseen kestävyysraportoinnin varmennustoimeksiannoissa.

Tarkemmin tutkielman tavoitteena on selvittää, miten määritetään rajoitettu ja kohtuullinen varmuus kestävyysraportoinnin varmennustoimeksiannoissa. Varmuuden tasot aiheuttavat haasteita ja epävarmuutta käsitteiden määrittelystä lähtien. Varmuustasojen määrittely on keskeisessä roolissa varmennustoimeksiantojen onnistumisessa, koska lisätäkseen merkittävästi tarkastuskohteen luotettavuutta varmuustaso ei voi perustua sattumanvaraisuuteen, vaan sen on tuotettava säännöllisesti tietty taso. Aiemman kirjallisuuden ja kansainvälisten varmennusstandardien pohjalta tutkielman tarkoitus on syventyä rajoitetun ja kohtuullisen varmuuden antavien toimeksiantojen määrittymiseen ja sisältöön. Empiriaosuudessa syvennytään seitsemän asiantuntijahaastattelun avulla suomalaisten varmentajien näkemyksiin varmuustasoista ja miten nämä käytännössä saavutetaan.

Tutkimustulokset osoittavat, että varmuustasojen saavuttamiseen liittyy epäselvyyttä kestävyysraportoinnin varmennuksessa. Tulokset korostavat varmennuspalveluiden luontaisten rajoitteiden aiheuttamaa mahdottomuutta määritellä yksiselitteisesti, miten varmuustasot saavutetaan. Varmuustasojen käsitteitä ei kuitenkaan nähdä varsinaisena ongelmana. Todellinen saavutettu varmuustaso voi vaihdella merkittävästi, minkä syynä on erilainen keinovalikoima, jolla varmuustaso saadaan aikaan. Kaventaakseen eroja todellisessa varmuustasossa, vaaditaan yhtenäisiä varmennusstandardeja, alan metodologian ja käytännön kehittymistä sekä yleisesti raportointi- ja varmennusvuosia ja -kierroksia. Tutkimustulosten mukaan direktiivi ei tule vaikuttamaan varsinaisesti varmuustasojen saavuttamiseen käytännössä, vaikka määrämuotoisuuden ja lisääntyvän metodologian voidaan nähdä helpottavan varmennustyötä.

Tulosten pohjalta voidaan todeta, että vaikka varmuustasojen sisällä ja niiden välillä esiintyy häilyvyyttä, tätä ei nähdä kriittisenä ongelmana. Suurimmat riskit liittyvät varmentajien ja käyttäjien välisen odotuskuilun laajenemiseen, eikä varmentajien käsityksiin varmuustasoista. Tutkimustulokset vahvistavat aiempaa kirjallisuutta ja tarjoavat uutta tietoa kestävyysraportoinnin varmennustoimeksiantoihin sisältyvistä epävarmuustekijöistä ja monitulkintaisuudesta erityisesti kestävyysraportointidirektiivin kontekstissa. Toistaiseksi rajallisen tutkimuksen ja kestävyysraportoinnin varmennuksen kasvavan merkityksen seurauksena tutkimusta tarvitaan tulevaisuudessa lisää.