Valvonnan välineitä, vastarinnan pilkahduksia : Todd Fieldin Tár (2022) vallan toiminnan kuvauksena

Abstract

MeToo-liike on vuodesta 2017 lähtien muuttanut yhteiskunnallista suhtautumista seksuaaliseen väkivaltaan ja tuonut vallankäytön kysymykset laajemmin kulttuuriseen keskusteluun. Tutkimukseni tarkastelee, miten vallan toimintaa esitetään elokuvassa Tár (2022). Tutkimukseni keskittyy valtaan ilmiönä sekä elokuvan kykyyn tarjota siitä uniikkeja, kokemuksellisesti hahmottuvia esityksiä.

Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu vallan teoretisoinnin osalta Michel Foucault’n ajatteluun, jossa valta ei rajoitu yksilöiden toimintaan, vaan muotoutuu jatkuvasti uudelleen valtasuhteissa, käytännöissä ja teknologioissa. Hyödynnän neoformalistista analyysiä osoittamaan, miten elokuvan kerronnalliset ja tyylilliset ratkaisut jäsentävät vallan esityksiä katsojalle. Sovellan Siegfried Kracauerin realistista elokuvateoriaa, erityisesti ajatusta elokuvan kyvystä paljastaa tavallisesti näkymättömiä todellisuuden ulottuvuuksia. Näin valtaa voidaan tarkastella sekä kerronnassa rakentuvana esityksenä että paljastettuna todellisuutena.

Tár esittää taidemusiikin diskursiivisesti rakentuneena tiedon alueena, jossa vallan teknologiat ohjaavat subjektiksi tulemisen prosessia. Vain tietyt käsitykset musiikista ovat sen piirissä legitiimejä, ja historiallinen kaanon toimii auktoriteetin mahdollistajana. Samalla mediateknologinen kehitys muokkaa valvonnan muotoja ja siirtää niitä institutionaalisemmista rakenteista hajaantuneempiin ja ennakoimattomampiin prosesseihin. Tämä muuttaa diskurssin ehtoja ja subjektipositioiden rakentumista.

Tutkimukseni osoittaa, että Tár rakentaa systemaattisesti vallan toiminnan kerronnallisia ja paljastavia esityksiä. Kuvauksen, leikkauksen ja sommitelmien systemaattiset ratkaisut ohjaavat katsojaa jäsentämään tilanteet valtasuhteiden kautta. Elokuvan kyky tuoda esiin yksityiskohtia ja vain sen piirissä havaittavia kokonaisuuksia avaa katsojalle väylän vallan toimintaan tasolla, joka jää arjessa usein näkymättömäksi. Näin elokuva avaa mahdollisuuden katsojalle tarkastella valtaa valtasuhteiden, subjektipositioiden ja vastarinnan muotojen kautta.

Päätelmäni on, että elokuvalla on uniikit mahdollisuudet tehdä vallan abstraktit ilmiöt konkreettisesti hahmotettaviksi. Tämä siirtää vallasta käytävää keskustelua yksilökeskeisestä moraalisesta arvioinnista kohti rakenteiden ja vastarinnan kysymyksiä. Kattavamman vallan ymmärryksen myötä mahdollisuudet kuvitella vaihtoehtoista yhteiskunnallista järjestystä ja uusia subjektina olemisen tapoja avartuvat.