Viittomakielisten kielellisten oikeuksien toteutuminen kriisiviestinnässä: lainsäädännön riittävyyden arviointi

Abstract

Työssä tarkastellaan viittomakielisten kielellisten oikeuksien toteutumista kriisiviestinnässä sekä arvioidaan voimassa olevan lainsäädännön riittävyyttä perusoikeuksien näkökulmasta. Tarkastelu kytkeytyy perustuslain 17 §:n 3 momenttiin ja 22 §:ään, joita täydentävät viittomakielilaki, hallintolaki, yhdenvertaisuuslaki sekä kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet. Tutkimuksen kohteena on erityisesti kriisiviestintää koskeva sääntely viittomakielisten tiedonsaantioikeuden näkökulmasta. Tavoitteena on arvioida, missä määrin nykyinen oikeudellinen kehys turvaa viittomakielisten oikeuden saada tietoa omalla kielellään erityisesti poikkeus- ja hätätilanteissa. Tutkimus on lainopillinen ja siinä systematisoidaan kriisiviestintää koskevaa sääntelyä viittomakielisten näkökulmasta sekä analysoidaan sen kykyä turvata viittomakielisten oikeus saada tietoa omalla kielellään erityisesti poikkeusoloissa. Työ osoittaa, että nykyinen sääntelykehys on hajautunut sekä ohjelmallinen. Viittomakielilaki asettaa viranomaisille edistämisvelvoitteen, mutta ei luo yksilölle selkeää subjektiivista oikeutta viittomakieliseen kriisiviestintään. Hallintolain ja tulkkauspalvelulain soveltaminen rajoittuu pääosin yksittäisiin asiointitilanteisiin, eikä yleisluonteinen kriisiviestintä kuulu niiden ytimeen. Myöskään vaaratiedotelaki tai digipalvelulainsäädäntö eivät turvaa viittomakielistä reaaliaikaista tiedonsaantia. Pandemian aikainen viestintä osoitti, että viittomakielinen kriisiviestintä on käytännössä toteutettavissa, mutta sen toteutuminen on pitkälti riippuvaista viranomaisten harkinnasta ja resursseista. Valmiuslain uudistusehdotus parantaa sääntelyä huomioimalla kielelliset oikeudet, mutta siihen liittyy edelleen täsmällisyyden ja soveltamisalan epäselvyyksiä. Työn keskeinen johtopäätös on, että viittomakielisten kielellisten oikeuksien tosiasiallinen toteutuminen kriisiviestinnässä edellyttää nykyistä täsmällisempää ja velvoittavampaa sääntelyä sekä ennakoivaa ja systemaattista hallinnollista suunnittelua. Voimassa oleva sääntelykehys jättää merkittävää tulkinnanvaraa viranomaisille, minkä seurauksena oikeuksien toteutuminen on käytännössä vaihtelevaa ja osin resurssi- ja käytäntösidonnaista. Oikeuksien yhdenvertainen toteutuminen edellyttää, että viittomakielinen tiedonsaanti huomioidaan nimenomaisesti kriisiviestintää koskevassa lainsäädännössä, erityisesti reaaliaikaisen viestinnän osalta. Lisäksi tarvitaan selkeitä velvoitteita, yhtenäisiä toimintamalleja ja riittäviä teknisiä ratkaisuja, joilla varmistetaan, että viittomakieliset henkilöt saavat ajankohtaista ja ymmärrettävää tietoa viivytyksettä myös poikkeus- ja hätätilanteissa.