Vakiintunut käytäntö työoikeudellisessa kontekstissa

Abstract

Tutkielman aiheena on vakiintunut käytäntö työoikeudellisessa kontekstissa. Työoikeudellisessa kontekstissa ei ole täysin yksiselitteistä, mistä vakiintunut käytäntö koostuu ja miten se muodostuu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä tarkoitetaan vakiintuneella käytännöllä työoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielmassa pyritään selvittämään vakiintuneen käytännön muodostumista, sisältöä sekä sitä millainen vaikutus ja merkitys vakiintuneella käytännöllä on työsuhteessa. Tutkielmassa pyritään muodostamaan perusteltu ja kattava määritelmä vakiintuneelle käytännölle työoikeudessa. Tutkielma on toteutettu lainopin eli oikeusdogmatiikan metodilla. Tutkielmassa käsillä oleva oikeudellinen ongelma kohdentuu vakiintuneeseen käytäntöön työoikeudellisessa kontekstissa ja sen sisällön selvittämiseen. Oikeusdogmaattista ongelmaa alleviivaa varsinaisen vakiintunutta käytäntöä koskevan sääntelyn puuttuminen.

Tutkielman tuloksena vakiintunut käytäntö määritellään moderniksi tapaoikeuden ilmentymäksi. Työoikeudellinen vakiintunut käytäntö koostuu tapaoikeudellisesta ja sopimuksenveroisesta vakiintuneesta käytännöstä. Vakiintunut käytäntö osoittautuu hybridimäiseksi elementiksi, jolla on tapaoikeudellinen oikeusperusta sekä sopimusoikeudellisia piirteitä. Vakiintunut käytäntö voi muodostaa, muuttaa tai täydentää työsuhteessa vaikuttavia ehtoja. Tämä koskee sekä työsopimusehtoja kuin myös muita työsuhteen ehtoja. Vakiintuneen käytännön sitovuuden edellytysten sisältö saattaa vaihdella tapauskohtaisesti.

Tutkielman perusteella voidaan tehdä päätelmä, että vakiintuneen käytännön sitovuuden yleisten edellytysten kirjaaminen lainsäädäntöön saattaisi selkeyttää oikeustilaa. Tutkielmassa on lisäksi kehitetty vakiintuneen käytännön sitovuuden yleisten edellytysten arviointiin uudenlainen tulkintakehikko. Tämä tulkintakehikko mahdollistaa vakiintuneen käytännön edellytysten yksityiskohtaisen ja analyyttisen arvioinnin.