Edunvalvontavaltuutus : haasteena itsemääräämisoikeuden ja etujen suojaamisen yhteensovittaminen

Abstract

Tutkielma tarkastelee edunvalvontavaltuutuksen ja valtuuttajan itsemääräämisoikeuden välistä suhdetta erityisesti tilanteissa, joissa valtuutettu joutuu tekemään päätöksiä valtuuttajan tahdon ja hänen etujensa välillä. Työssä analysoidaan edunvalvontavaltuutuksen määräyksiä ja niihin liittyviä punnintatilanteita, joissa valtuutetun on sovitettava yhteen autonomiaa korostavat ja suojeluun tähtäävät periaatteet. Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa, kuinka pitkälle valtuutetun tulisi noudattaa valtuuttajan aikaisemmin ilmaistua tahtoa muuttuvissa olosuhteissa, ja milloin etujen suojaamisen tarve voi oikeuttaa tästä poikkeamisen. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu edunvalvontavaltuutuksesta annetun lain (648/2007) sekä holhoustoimilain (442/1999) säännöksiin ja niitä koskevaan oikeuskirjallisuuteen. Metodina hyödynnetään oikeusdogmaattista tulkintaa ja tapausperusteista analyysiä. Työssä vertaillaan lainsäädännön, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden näkemyksiä siitä, miten valtuutetun huolellisuus- ja kuulemisvelvoitteet konkretisoituvat päätöksenteossa. Esimerkkeinä käsitellään erityisesti hoitotahdon, asuinpaikan ja läheissuhteiden määräyksiä sekä niihin liittyviä eettisiä ristiriitoja. Tulosten perusteella edunvalvontavaltuutus näyttäytyy lainsäädännöllisesti joustavana, mutta käytännössä ristiriitoja synnyttävänä instrumenttina. Lainsäädäntö jättää valtuutetulle merkittävän harkintavallan, mikä voi vaarantaa valtuuttajan tahdon toteutumisen erityisesti hänen ymmärryskykynsä heikentyessä. Tutkielma osoittaa, että sääntely kaipaa selkeyttämistä muun muassa valtuutetun toimivallan ja vastuun rajaamisen osalta. Tutkimuksessa ehdotetaan lainsäädäntöön lisättäväksi mekanismeja, kuten säännöllisiä arviointeja tai läheisten kuulemista, joilla voitaisiin vahvistaa valtuuttajan itsemääräämisoikeuden toteutumista ilman, että hänen etunsa vaarantuvat.