"Tuonen kätkyt kaunihimpi" : Romantiikan kuolemakäsityksen tarkastelua kolmessa suomalaisessa kehtolaulussa

Abstract

Tarkastelen tässä opinnäytetyössä romanttisen kuolemakäsityksen heijastumia kolmessa suomalaisessa kehtolaulussa: ”Tuuti lasta Tuonelaan”, ”Sydämeni laulu” (Jean Sibelius) ja ”Aallon kehtolaulu” (Armas Järnefelt). Tavoitteeni on antaa näille symboliseen kuolemaan tuudittaville kehtolauluille aatehistoriallinen tulkintakehys, joka auttaa ymmärtämään kehtolaulujen makaaberilta näyttäytyvää tematiikkaa – kehtolauluissa lapsen kuolema kuvataan täyttymyksenä, mikä nykyajassa saatetaan kokea vieraannuttavaksi. Kuolemaan tuudittamisen tematiikka näyttäytyy kehtolauluissa symbolisena eleenä, jonka sisältämiä merkityksiä tulkitsen romanttisen luonnontunteen, romanttisen ylevän ja romanttisen subjektin tunneilmaisua vasten. Nämä käsitteet ovat työni keskeisiä analyyttisia työkaluja, jotka kontekstoimalla1800-luvun kuoleman mannereurooppalaiseen kulttuurihistoriaan tavoittelen syvällistä kehtolaulujen kulttuuri- ja aatehistoriallista lähiluentaa. Olen tietoisesti valinnut tarkastelun kohteeksi sekä kansanperinteen että taidemusiikin kehtolauluja. Näin pyrin osoittamaan, kuinka kuolemaan tuudittavat kehtolaulut tavoittavat monia kulttuurisia kerroksia.

Aikaisemmassa tutkimuksessa kehtolaulurunojen kuoleman toiveikas tematiikka on tulkittu perinteisesti itämerensuomalaisen kulttuuriperinteen erityispiirteeksi. Omassa työssäni tulen haastaneeksi tätä paradigmaa osoittamalla kuoleman tematiikan kehtolaulujen yhteyden mannereurooppalaisen romantiikan esteettiseen kuvastoon. Tutkielmani tärkeäksi romanttista kuolemakäsitystä käsitteleväksi lähdekirjallisuudeksi valikoitui Helena Kallion lisensiaatintyö Vieraana tulin, vieraana lähden – Romantiikan kuolemanajatus Franz Schubertin liedeissä (2003). Kehtolaulujen kulttuurisessa taustoituksessa nojaan Juha Pentikäisen teokseen Suoma-laisen lähtö – Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista (1990). Kuolema-aiheiset kehtolaulut toisintavat ikiaikaista unen ja kuoleman symboliikkaa, joka tunnetaan jo antiikin mytologiasta.

Tulkitsen, että kehtolaulujen luontokuvaukset toimivat metaforana kuolemanjälkeiselle todellisuudelle, subjektin vapautuneelle tunneilmaisulle sekä romantiikan ylevän kokemuksellisuudelle – ne artikuloivat käsityskyvyn ylittävää tapahtumaa, kuolemaa, ja havainnollistavat näin subjektin omaa uskomusmaailmaa. Kehtolaulut heijastelevat samalla 1800-luvun kulttuurista muutosta, jonka myötä kuolemaan liittyvä tunneilmaisu muuttui aiempaa subjektiivisemmaksi, eikä enää ollut sidoksissa kristillisten auktoriteettien maailmankuvaan.