Hyvää ja kaunista. Poliittisen taidepuheen utopistiset piirteet, hyvä ja parantava taide.

Abstract

<p></p><p> </p><p> Taiteen ja kulttuurin rahoituksesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä käytävä keskustelu Suomessa on viime aikoina kääntynyt korostamaan taiteen ja kulttuurin mahdollisuuksia lisätä hyvinvointia. Oletettujen hyvinvointivaikutusten lisäksi kulttuuri ja taide on liitetty osaksi luovasta taloudesta käytävää keskustelua. Taiteelle on näissä keskusteluissa annettu tehtäviä, jotka voidaan nähdä tulosvastuullisuutta olettaviksi ja välineellisiksi. Taiteen rahoituksen ohjenuoria punotaan muun muassa Opetus- ja kulttuuriministeriön ohjelmissa ja katsauksissa, jotka sanallistavat taidetta ja sen yhteiskunnallista merkitystä. Taiteen kykyyn lisätä hyvinvointia ja kasvattaa taloutta näyttää liittyvän taustaolettamus taiteen olemuksellisesta hyvyydestä. </p><p></p><p> </p><p>Tässä artikkelissa tarkastelen poliittista taidepuhetta sen utooppisia ulottuvuuksia sisältävän retoriikan kautta. Taidepuheen utooppisuus usein pelkistää ja yksinkertaistaa taiteen olemuksen ja tehtäviä samalla kun se pyrkii osoittamaan keinoja, joilla taide voisi olla mukana rakentamassa parempaa yhteiskuntaa ja huomista. Utopistinen taidepoliittinen puhe pitää sisällään estetiikan ja taidefilosofian perinteestä nousevia käsityksiä ja teorioita taiteen kauneudesta ja hyvyydestä. Mitä sitten käy taiteelle, joka ei enää mahdu hyvän ja merkityksellisen taiteen muottiin? Kuka määrittelee, mikä on hyvää ja arvokasta taidetta? </p><p></p><p><br /></p>