”Me ollaan kyllä semmonen ryhmä, ettei meitä oikeen kukaan osaa auttaa” : Vankeuteen tuomittujen perheenjäsenten tuen tarpeet ja kokemukset tuesta Suomessa
avoin
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
Lataukset10
Pysyvä osoite
Verkkojulkaisu
DOI
Tiivistelmä
Kansainvälisessä tutkimuksessa on havaittu, kuinka vankeustuomion vaikutukset valuvat myös vankeuteen tuomittujen perheenjäseniin. Perheenjäsenet huomioivaa lähestymistapaa vankeuteen voidaan pitää suhteellisen tuoreena sekä tutkimustietoa edelleen suhteellisen niukkana. Erityisesti Pohjoismaisen hyvinvointivaltion näkökulmasta tuotettua ja perheenjäsenten tukemiseen pureutuvaa tutkimuskirjallisuutta on saatavilla vain vähän. Tässä tutkielmassa vastaan tähän tutkimusaukkoon tarkastelemalla vankeuteen tuomittujen perheenjäsenten tuen tarpeita ja kokemuksia tuesta Suomessa.
Tutkielmani aineisto koostuu seitsemästä kirjoituskutsuun saadusta vastauksesta, neljästä perheenjäsenen yksilöhaastattelusta sekä yhdestä ryhmähaastattelusta, jossa kaksi kokemusasiantuntijaa kuvasi omaa tarinaansa vankeuteen tuomittujen perheenjäseninä ja järjestötoimijoina. Analyysimenetelmänä hyödynsin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä.
Tutkimukseni tulokset osoittavat, että myös Suomessa vankeuteen tuomittujen perheenjäsenet kokevat vankeusrangaistuksen seurauksena merkittävää kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin heikkenemistä. Tulosteni perusteella voidaan myös todeta, että perheenjäsenet saavat tilanteeseensa monesti apua erilaisilta tukiverkostoilta, mutta tuen saaminen näyttäytyy usein epävarmalta ja puutteelliselta. Lisäksi kolmannen sektorin tuki näyttää korostuvan keskeisimpänä tuen saamisen kanavana.
Tulokseni viittaavat siihen, että vankeusrangaistuksen vaikutusten ulottuminen rikoksentekijää laajempaan sosiaaliseen kontekstiin muodostaa eräänlaisen toissijaisen rangaistuksen perheenjäsenille. Vaikutusten valuminen rikokseen syyttömiin perheenjäseniin haastaa samalla rangaistuksen perinteisen yksilökeskeisen tarkastelutavan sekä rangaistuksen oikeutuksen. Tulosteni valossa on myös selvää, ettei suomalainen hyvinvointivaltio kykene havaitsemaan perheenjäsenten kokemaa toissijaista rangaistusta riittävällä tasolla.
Tutkielmani korostaa tarvetta tunnistaa perheenjäsenet tukea tarvitsevana ja tukeen oikeutettuna ryhmänä sekä kehittää heille suunnattuja, vankeusrangaistuksen erityispiirteet huomioivia tukimuotoja. Näin voidaan ehkäistä perheenjäsenten näkymättömyyttä yhteiskunnassa sekä kokemuksia yksinjäämisestä tilanteessa, jossa merkittäviä seurauksia koetaan ilman omakohtaista lain rikkomista.