Lasten autologisten kantasolusiirtojen tulokset Tyksissä vuosina 1995–2019
Ladataan...
1.18 MB
suljettu
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
Lataukset1
Pysyvä osoite
Verkkojulkaisu
DOI
Tiivistelmä
Autologisia kantasolusiirtoja käytetään tiettyjen huonoennusteisten syöpätautien
hoidossa. Hoitoon sisältyy pitkäaikaisten haittojen riski, joista osa voi ilmaantua vasta
vuosikymmenien viiveellä. Indikaatiot kantasolusiirrolle ovat vuosien saatossa
muovautuneet tutkimustiedon karttuessa, ja Tyksissä noudatellaan nykyään European
Society for Blood and Marrow Transplantationin (EBMT) julkaisemia suosituksia.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella autologisten kantasolusiirtojen tuloksia
kiinteiden kasvainten hoidossa Tyksin Lasten ja nuorten veri- ja syöpäsairauksien
yksikössä vuosina 1995–2019. Tavoitteena oli kartoittaa muun muassa kantasolusiirron
indikaatiot, eloonjäämisluvut ja niihin vaikuttavat tekijät, sekä hoidosta koituneet
komplikaatiot. Lisäksi tarkasteltiin hoidon muutoksia ajan saatossa. Tutkimus toteutettiin
retrospektiivisesti vanhoja potilaskertomuksia hyödyntäen, ja kerätty aineisto käsiteltiin
tilastotieteellisin menetelmin.
Aineisto koostui yhteensä 39 potilaasta. Diagnooseihin lukeutui neuroblastoomia,
aivokasvaimia, pehmytkudosten sarkoomia, Wilmsin tuumoreita, luusyöpiä ja
lymfoomia. Hoidon haittavaikutuksista yleisimpiä olivat sukuhormonipuutokset, joita
esiintyi 28,2 %:lla potilaista. Muita ilmaantuneita myöhäishaittoja olivat hypotyreoosi
(17,9 %), mielenterveysongelmat (17,9 %), herpesinfektioiden reaktivaatio (12,8 %),
hammasongelmat (12,8 %) ja kuulovauriot (12,8 %). Eloonjäämisluku koko aineistossa
oli 51,3 %. Relapsi oli yleisin kuolinsyy, ja vain yksi potilas menehtyi
sekundaarimaligniteettiin. Eri diagnoosiryhmissä erot selviytymisessä olivat suuria,
vaihdellen välillä 14,3–80 %.
Tyksin aivokasvainpotilailla eloonjääminen oli samaa luokkaa kuin EBMT:n
kokoamassa aineistossa, kun taas osteosarkoomassa, neuroblastoomassa ja Wilmsin
tuumorissa tulokset olivat hieman paremmat. Pehmytkudosten sarkoomia sairastavilla
tulokset puolestaan olivat EBMT:n arvoja heikommat, mikä selittynee sillä, että potilaille
ei voitu esim. toteuttaa protokollaan kuuluvaa sädehoitoa. Selviytymisen
todennäköisyyttä näytti parantavan potilaan nuori ikä (alle 10 vuotta) sekä taudin
täydellinen remissio siirtohetkellä. Iän vaikutusta tuloksiin selittänee kuitenkin osaltaan
tiettyjen syöpätyyppien painottuminen tiettyihin ikäryhmiin.
Tämän tutkimuksen aineisto oli kooltaan pieni ja potilasjoukko oli heterogeeninen, minkä
vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä. Tulokset olivat kuitenkin rohkaisevia ja
kannustavat jatkamaan tutkimustyötä pediatristen syöpien ennusteen parantamiseksi.