Lasten autologisten kantasolusiirtojen tulokset Tyksissä vuosina 1995–2019

Abstract

Autologisia kantasolusiirtoja käytetään tiettyjen huonoennusteisten syöpätautien hoidossa. Hoitoon sisältyy pitkäaikaisten haittojen riski, joista osa voi ilmaantua vasta vuosikymmenien viiveellä. Indikaatiot kantasolusiirrolle ovat vuosien saatossa muovautuneet tutkimustiedon karttuessa, ja Tyksissä noudatellaan nykyään European Society for Blood and Marrow Transplantationin (EBMT) julkaisemia suosituksia.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella autologisten kantasolusiirtojen tuloksia kiinteiden kasvainten hoidossa Tyksin Lasten ja nuorten veri- ja syöpäsairauksien yksikössä vuosina 1995–2019. Tavoitteena oli kartoittaa muun muassa kantasolusiirron indikaatiot, eloonjäämisluvut ja niihin vaikuttavat tekijät, sekä hoidosta koituneet komplikaatiot. Lisäksi tarkasteltiin hoidon muutoksia ajan saatossa. Tutkimus toteutettiin retrospektiivisesti vanhoja potilaskertomuksia hyödyntäen, ja kerätty aineisto käsiteltiin tilastotieteellisin menetelmin.

Aineisto koostui yhteensä 39 potilaasta. Diagnooseihin lukeutui neuroblastoomia, aivokasvaimia, pehmytkudosten sarkoomia, Wilmsin tuumoreita, luusyöpiä ja lymfoomia. Hoidon haittavaikutuksista yleisimpiä olivat sukuhormonipuutokset, joita esiintyi 28,2 %:lla potilaista. Muita ilmaantuneita myöhäishaittoja olivat hypotyreoosi (17,9 %), mielenterveysongelmat (17,9 %), herpesinfektioiden reaktivaatio (12,8 %), hammasongelmat (12,8 %) ja kuulovauriot (12,8 %). Eloonjäämisluku koko aineistossa oli 51,3 %. Relapsi oli yleisin kuolinsyy, ja vain yksi potilas menehtyi sekundaarimaligniteettiin. Eri diagnoosiryhmissä erot selviytymisessä olivat suuria, vaihdellen välillä 14,3–80 %.

Tyksin aivokasvainpotilailla eloonjääminen oli samaa luokkaa kuin EBMT:n kokoamassa aineistossa, kun taas osteosarkoomassa, neuroblastoomassa ja Wilmsin tuumorissa tulokset olivat hieman paremmat. Pehmytkudosten sarkoomia sairastavilla tulokset puolestaan olivat EBMT:n arvoja heikommat, mikä selittynee sillä, että potilaille ei voitu esim. toteuttaa protokollaan kuuluvaa sädehoitoa. Selviytymisen todennäköisyyttä näytti parantavan potilaan nuori ikä (alle 10 vuotta) sekä taudin täydellinen remissio siirtohetkellä. Iän vaikutusta tuloksiin selittänee kuitenkin osaltaan tiettyjen syöpätyyppien painottuminen tiettyihin ikäryhmiin.

Tämän tutkimuksen aineisto oli kooltaan pieni ja potilasjoukko oli heterogeeninen, minkä vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä. Tulokset olivat kuitenkin rohkaisevia ja kannustavat jatkamaan tutkimustyötä pediatristen syöpien ennusteen parantamiseksi.