”Jos pahaa ei katsonut, se katosi.” Trauman kielellistyminen ja muistamisen mahdollisuus Jenni Linturin romaanissa Jälleenrakennus

Abstract

Tässä pro gradussa tutkin, miten trauma kielellistyy Jenni Linturin romaanissa Jälleenrakennus (2017) ja millaisia muistamisen mahdollisuuksia teoksessa on. Trauma merkitsee yksilön käsityskyvyn ylittävää, musertavaa kokemusta, jonka jälkeen elämä ei ole enää entisellään. Kulttuurinen muisti rakentuu kaunokirjallisissa teoksissa, jotka liittävät menneisyyteen arvoja, moraalisia käsityksiä ja ymmärrystä kansakunnan identiteetistä. Trauman ja muistamisen mahdollisuuksien lisäksi tarkastelen, miten teos suhteutuu sotaromaanin ja uuden historiallisen romaanin konventioihin. Peilaan Linturin teosta vasten kotimaisessa historiankirjoituksessa tunnettua narratiivia, jossa korostuu jälleenrakennusaika selviytymiskamppailuna ja kansallisena menestystarinana. Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten romaani kaunokirjallisuuden keinoin täydentää historiantutkimuksen kartoittamaa kuvaa jatkosodasta ja jälleenrakennusajasta.

Työni teoreettis-metodologinen viitekehys paikantuu trauma- ja muistitutkimukseen ja narratiiviseen hermeneutiikkaan. Lähestyn romaania Hanna Meretojan mahdollisen tajun käsitteellä. Kaunokirjallisen tekstin luomassa mahdollisen tajussa voimme kuvitella, millaisia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia menneisyyden ihmisillä on mahdollisesti voinut olla. Tarkastelen Jälleenrakennusta Marianne Hirschin käsittein postmuistin kertomuksena, jossa muistaminen muovautuu kuvittelun ja historiallisten dokumenttien luovasta yhdistelystä. Tutkielmani tärkeä konteksti on myös Arto Jokisen ajatus kotimaisessa sotakirjallisuudessa vallinneesta runebergiläisestä ideaalista, jossa suomalainen sotilas taistelee väsymättä ja uhraa auliisti henkensä isänmaansa puolesta. Historiallisina lähteinä hyödynnän esimerkiksi Suomen historian dosentti Ville Kivimäen teoksia.

Pro gradu -tutkielmassani osoitan, että Jälleenrakennus luo jatkosodasta ja jälleenrakennusajasta sodassa särkymistä ja kokemusten moninaisuutta kuultavan kuvan. Trauma kielellistyy teoksessa metonymioiden, metaforien ja motiivien välityksellä, ja selviytymistä korostava yhtenäiskertomus laventuu mikrohistoriallisiksi tarinoiksi. Iloisen ja uutteran jälleenrakennuksen sijaan erityisesti teoksen päähenkilö Kalevi murtuu rintamakauhujen painosta ja kääntää jälleenrakennuksen narratiivin jälleentuhoamiseksi. Romaani osallistuu keskusteluun jatkosodan ja jälleenrakennusajan kulttuurisista merkityksistä ja luo yhteyttä menneisiin, nykyisiin ja tuleviin sukupolviin, mitä kutsun uuden muistin luomiseksi.