Katoavat kauniit rajapyykit : 1700-luvun rajapyykkien säilyminen Vihdin Lankilassa

Abstract

1770-luvulla Uudellamaalla sijaitsevan Vihdin pitäjän Lankilan kylän rajoja merkitsi kuusi rajapyykkiä. Vuosina 1776–1777 laaditussa kylän isojakokartassa Mustakallion, Oinasjoen sildan, Salatytten, Korpinpesän, Halkua Rån ja Huickun rajapyykit erottivat Lankilan alueen sen naapurikylistä Kotkaniemestä, Kaukoilasta, Veikkolasta, Niuhalasta, Pappilasta, Oravalasta ja Härköilästä. Tutkielman aiheena on selvittää miten maankäyttö, kuten asutuksen leviäminen ja kulkuväylien rakentaminen, on vaikuttanut näiden kuuden pyykin ja myöhemmin rakennetun pyykki nro 98 säilyvyyteen. Lisäksi pohdittiin mitä rajapyykit voivat kertoa alueen historiasta ja millainen on niiden tutkimuspotentiaali. Lähtökohtana oli paikantaa isojakokarttaan merkityt pyykit maastossa ja tämän jälkeen inventoimalla arvioida niiden fyysinen kunto. Lisätietoa pyykkien tyypeistä saatiin analysoimalla 1700–1900-luvulla laadittuja naapurikylien historiallisia karttoja ja karttaselitteitä. Pyykkityyppien muutoksien analysoinnissa käytettiin apuna rajapyykeistä kertovaa kirjallisuutta. Muutoksia tarkastellessa havaittiin, että pyykkityypit ovat muuttuneet vuosisatojen aikana säännönmukaisemmiksi, pienemmiksi ja tarkemmiksi. Aiemmin erilaiset luonnonmerkit, kuten siirtolohkareet toimivat pyykkeinä. Tasokoordinaattijärjestelmään siirtymisen myötä maastoon merkittävät pyykit ovat useilla alueilla muuttuneet tarpeettomiksi. Karttaselitteiden analyysissa haasteita aiheuttivat niissä käytetty kieli sekä tekstin ulkoasu, mutta vastaavasti alueen pääsääntöisesti ennallaan pysyneet rajat helpottivat pyykkien sijaintien selvittämistä. Inventoinnin tuloksena voitiin todeta, että pyykkien säilyvyys vaihteli sen mukaan, miten paljon maankäyttöä niiden ympärillä oli tapahtunut. Mustakallio, Huickun raja sekä pyykki nro 98 vaikuttivat selvinneen ihmisen aiheuttamasta toiminnasta hyvin, kun taas Halkua Rå ja Oinasjoen silta olivat tuhoutuneen teiden rakentamisen yhteydessä. Salatytten rajaa ei saatu varmasti paikannettua eikä tarkistettua puutteellisten tietojen vuoksi. Myös Korpinpesän olemassa olo jäi epävarmaksi, mutta mikäli tulkinta on oikea, se on edelleen vahingoittumattomana paikoillaan. Tutkielman yhteydessä pohdittiin myös rajapyykkien hyödyntämistä arkeologisessa tutkimuksessa. Suurin potentiaali oli niiden hyödyntäminen ajoittamisen apuna esimerkiksi tutkimalla niihin tehtyjä kaiverruksia tai vertaamalla niiden fyysisiä ominaisuuksia muuttuneisiin säädöksiin. Historiallisten karttojen ja muiden tieteenalojen menetelmien käyttö on kuitenkin välttämätöntä historian tapahtumien ajoittamisessa, sillä rajapyykki ei itsessään niistä paljoa kerro.