Siviilitiedustelun valvonta ja kohdehenkilön oikeussuojakeinot : Tehokkuus, haasteet ja kehitystarpeet
Salminen, Frans (2025-05-11)
Siviilitiedustelun valvonta ja kohdehenkilön oikeussuojakeinot : Tehokkuus, haasteet ja kehitystarpeet
(11.05.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025051342224
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025051342224
Tiivistelmä
Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut merkittävästi viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Muuttunut turvallisuusympäristö on tuonut mukanaan uusia kansallista turvallisuutta uhkaavia toiminnan muotoja. Toiminta on kansainvälistynyt ja digitalisoitunut, mikä on vähentänyt viranomaisten reagointiaikaa ja lisännyt tarvetta ajankohtaiselle ja kattavalle tiedustelutiedolle. Vastatakseen osaltaan muuttuneen turvallisuusympäristön haasteisiin vuonna 2019 säädettiin poliisilain (872/2011) 5 a luku, joka tunnetaan yleisimmin siviilitiedustelulakina. Samaan aikaan säädettiin myös muuta tiedustelulainsäädäntöä: laki tietoliikennetiedustelusta siviilitiedustelusta (582/2019), laki sotilastiedustelusta (591/2019) ja laki tiedustelutoiminnan valvonnasta (121/2019). Säädöspohjan laatiminen edellytti perustuslain muuttamista nopeutetussa menettelyssä.
Lainsäädäntömuutoksien nojalla suojelupoliisi määriteltiin siviilitiedusteluviranomaiseksi ja sen toimivaltuuksia laajennettiin tavalla, joka mahdollistaa merkittävän puuttumisen yksilön perusoikeuksiin kansallisen turvallisuuden nimissä. Siviilitiedustelutoiminnan aloittaminen edellyttää, että toiminnalla saadaan välttämättömien tärkeitä tietoja toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Kansallista turvallisuutta uhkaava toiminta on järjestäytynyttä, salassa valmisteltua tai toteutettua toimintaa, joka merkittävästi vaarantaa valtion, yhteiskunnan tai sen elintärkeiden toimintojen turvallisuuden.
Vastatakseen yksilön rajallisiin oikeussuojakeinoihin kohdistuu tiedustelutoimintaan korostunutta laillisuusvalvontaa. Valvonta jaetaan ennakolliseen-, reaaliaikaiseen- ja jälkikäteiseen laillisuusvalvontaan. Laillisuusvalvontaa toteuttaa yleiset tuomioistuimet, tiedusteluvalvontavaltuutettu ja suojelupoliisin sisäinen valvonta. Tiedusteluvalvontavaltuutetulla on korostunut merkitys kaikissa laillisuusvalvonnan kohdissa. Kansallisen lupamenettelyn kaltaista riippumatonta tuomioistuinkontrollia ei ole laajalti implementoitu samankaltaisena kansainvälisesti vertaillen. Parlamentaarisesta valvonnasta vastaa eduskunnan tiedusteluvalvontavaliokunta.
Yhtenä merkittävänä oikeussuojakeinona on tiedustelumenetelmän käytöstä ilmoittaminen. Ilmoittamisvelvollisuutta ei ole, jos tiedustelun kohteena on valtiollinen tai siihen rinnastettava toimija, taikka mikäli ilmoittamatta jättäminen on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden, taikka hengen tai terveyden suojaamiseksi. Ilmoittaminen tiedustelumenetelmän käyttämisestä on yksi tärkeimmistä oikeusturvatakeista, ja sen jättämättä tekeminen vähentää yksilön oikeusturvan toteutumista.
Vaikkakin Suomen tiedustelujärjestelmä ottaa vertaillen hyvin yksilön perusoikeudet ja oikeussuojakeinot huomioon, tulisi päätös ilmoittamatta jättämisestä saada tehdä vasta määräajan jälkeen. Tällä tavalla vahvistettaisiin yksilön oikeussuojaa ja lievenettäisiin samalla perusoikeusjännitettä, kuitenkaan heikentämättä suojelupoliisin mahdollisuuksia turvata kansallista turvallisuutta.
Lainsäädäntömuutoksien nojalla suojelupoliisi määriteltiin siviilitiedusteluviranomaiseksi ja sen toimivaltuuksia laajennettiin tavalla, joka mahdollistaa merkittävän puuttumisen yksilön perusoikeuksiin kansallisen turvallisuuden nimissä. Siviilitiedustelutoiminnan aloittaminen edellyttää, että toiminnalla saadaan välttämättömien tärkeitä tietoja toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Kansallista turvallisuutta uhkaava toiminta on järjestäytynyttä, salassa valmisteltua tai toteutettua toimintaa, joka merkittävästi vaarantaa valtion, yhteiskunnan tai sen elintärkeiden toimintojen turvallisuuden.
Vastatakseen yksilön rajallisiin oikeussuojakeinoihin kohdistuu tiedustelutoimintaan korostunutta laillisuusvalvontaa. Valvonta jaetaan ennakolliseen-, reaaliaikaiseen- ja jälkikäteiseen laillisuusvalvontaan. Laillisuusvalvontaa toteuttaa yleiset tuomioistuimet, tiedusteluvalvontavaltuutettu ja suojelupoliisin sisäinen valvonta. Tiedusteluvalvontavaltuutetulla on korostunut merkitys kaikissa laillisuusvalvonnan kohdissa. Kansallisen lupamenettelyn kaltaista riippumatonta tuomioistuinkontrollia ei ole laajalti implementoitu samankaltaisena kansainvälisesti vertaillen. Parlamentaarisesta valvonnasta vastaa eduskunnan tiedusteluvalvontavaliokunta.
Yhtenä merkittävänä oikeussuojakeinona on tiedustelumenetelmän käytöstä ilmoittaminen. Ilmoittamisvelvollisuutta ei ole, jos tiedustelun kohteena on valtiollinen tai siihen rinnastettava toimija, taikka mikäli ilmoittamatta jättäminen on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden, taikka hengen tai terveyden suojaamiseksi. Ilmoittaminen tiedustelumenetelmän käyttämisestä on yksi tärkeimmistä oikeusturvatakeista, ja sen jättämättä tekeminen vähentää yksilön oikeusturvan toteutumista.
Vaikkakin Suomen tiedustelujärjestelmä ottaa vertaillen hyvin yksilön perusoikeudet ja oikeussuojakeinot huomioon, tulisi päätös ilmoittamatta jättämisestä saada tehdä vasta määräajan jälkeen. Tällä tavalla vahvistettaisiin yksilön oikeussuojaa ja lievenettäisiin samalla perusoikeusjännitettä, kuitenkaan heikentämättä suojelupoliisin mahdollisuuksia turvata kansallista turvallisuutta.