"Enää yksi käytävä on full deaf space" : Kokemuksia ja muistoja kuuloalan järjestörakennus Valkeasta talosta

Abstract

Tutkielman aiheena on Helsingissä sijaitsevassa järjestörakennus Valkeassa talossa toimivien työntekijöiden kokemukset deaf spacen eli viittomakielisen tai kuurojen tilan toteutumisesta sekä yhteisöllisyyden että arkkitehtuuriratkaisujen näkökulmasta. Tavoitteenani on ollut myös selvittää lähes 40 vuotta vanhan fyysisen rakennuksen merkitystä viittomakieliselle työyhteisölle sekä tallentaa Valkeaan taloon linkittyvää muistitietoa, sillä rakennuksesta luopumisesta on keskusteltu viime aikoina. Tutkimukseni taustana on aiemmat tutkimukset kulttuurimaantieteestä (human geography) vaikutteita saaneesta alasta, deaf geographysta sekä sen alaluokkaan kuuluvista viittomakielisistä tiloista, joita kutsutaan englanniksi termillä deaf space. Tämän lisäksi tarkastelen yhdysvaltalaisen Gallaudetin yliopiston projektin tuloksena julkaistuja, arkkitehtuuriin ja tilasuunnitteluun tarkoitettuja DeafSpace -konseptin ohjenuoria. Primääriaineistonani on kuusi kävelyhaastattelua, jotka ajoittuvat vuoden 2024 kevääseen ja sijoittuvat Valkeaan taloon. Informantit ovat olleet sillä hetkellä kokopäiväisesti töissä Kuurojen liitolla, joka on rakennuksen neljästä omistajajärjestöstä suurin. Analysoin videoituja haastatteluja käyttäen apunani sisällönanalyysin menetelmiä. Vaikka heidän työkokemuksensa vaihtelivat muutamasta vuodesta useampaan vuosikymmeneen, vastausten sisällöt olivat yhteneviä siltä osin, että rakennus koettiin kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Suomen viittomakieliselle yhteisölle, ja useamman kohdalla myös henkilökohtaisesti läheiseksi. Deaf spacen koettiin kukoistaneen liiton työntekijämäärän ja tilojen käyttöasteen ollessa suurimmillaan 1990–2000-lukujen vaihteessa. Sen sijaan rakennuksen eri osioiden arkkitehtonisia toteutuksia tai sisustussuunnittelua ei pidetty spesifisti kuuroystävällisinä, eikä myöskään tähän päivään sopivina. Muun muassa rahoituksen vähentymisestä johtuneita irtisanomisia ja työkulttuurin muutosta lisääntyneine etätöineen esitettiin syiksi deaf spacen hiipumiseen. Runsaasta tunnearvosta huolimatta suuri osa haastateltavista koki, että Valkea talo on nähnyt parhaat päivänsä, eikä sitä enää pidetä ”kuurojen kulttuurikotina”, kuten rakennusta suunnitellessa visioitiin 1980-luvulla.

The topic of this thesis is the experiences of employees working in Valkea Talo, an organizational building located in Helsinki, regarding the realization of deaf space, a concept referring to sign language or deaf-oriented space, both from the perspective of community and architectural solutions. My aim has also been to explore the significance of the nearly 40-year-old physical building for the sign language using work community and to document memory-based knowledge related to Valkea Talo, as discussions about giving up the building have recently taken place. The theoretical background of my research includes previous studies from the field of deaf geography, a subfield of human geography, with a specific focus on spaces for sign language users referred to in English as deaf spaces. Additionally, I examine the design guidelines developed as part of a project at Gallaudet University in the United States, known as the DeafSpace concept, which focuses on architecture and spatial design. My primary data consists of six walking interviews conducted during spring 2024, all of which took place in Valkea Talo. The informants were, at the time, full-time employees at the Finnish Association of the Deaf, which is the largest of the four organizations that own the building. I analyze the video-recorded interviews using qualitative content analysis methods. Although the participants’ work experience ranged from a few years to several decades, their responses shared common themes: the building was perceived as culturally and historically significant to the Finnish sign language community, and for many, it also held strong personal value. Deaf space was seen as having flourished around the late 1990s and early 2000s, when the number of employees and the usage rate of the spaces were at their highest. However, the building's architectural solutions and interior design were not considered particularly deaf-friendly, nor suitable for present-day needs. Reasons given for the decline of deaf space included staff layoffs caused by funding cuts and changes in work culture, such as the increase in remote work. Despite the strong emotional attachment, many interviewees felt that Valkea Talo had already seen its best days and is no longer regarded as a "cultural home for the Deaf", as it was envisioned during its planning in the 1980s.