Leväsiiran (Idotea balthica) kyky havaita liejutaskurapu (Rhithropanopeus harrisii) ja kivinilkka (Zoarces viviparus) vesivälitteisten jälkien avulla

Abstract

Leväsiira (Idotea balthica) on Itämeren ekosysteemissä keskeinen avainlaji, joka on merkittävä ravintolaji useille pedoille ja vaikuttaa leväyhteisöihin laiduntamalla. Vieraslajin, liejutaskuravun (Rhithropanopeus harrisii), leviämisen myötä leväsiirojen kannat ovat vähentyneet merkittävästi Saaristomerellä. Yhdeksi mahdolliseksi syyksi on esitetty, että liejutaskurapu edustaa leväsiiroille uutta petotyyppiä, jonka kanssa leväsiiroilla ei ole yhteistä evoluutiohistoriaa. Näin ollen leväsiirat eivät välttämättä kykene tunnistamaan liejutaskurapuja niiden kemiallisten jälkien eli kairomonien avulla. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, tunnistavatko leväsiirat liejutaskuravun sen vesivälitteisten jälkien perusteella. Vertailulajina käytettiin kivinilkkaa (Zoarces viviparus), jolla on pitkä yhteinen evoluutiohistoria leväsiirojen kanssa ja jonka vesivälitteisten jälkien oletetaan olevan leväsiiroille tunnistettavia. Kokeet toteutettiin Y:n muotoisessa valinta-akvaariossa, jossa leväsiirat pystyivät valitsemaan alueen, jossa virtasi joko petojen vesivälitteisiä jälkiä sisältävää vettä tai kontrollivettä. Kokeissa mitattiin yksilöiden ajankäyttöä eri alueilla, ensimmäisiä valintoja käsittelyn jälkeen sekä aktiivisuuden muutoksia vesivälitteisten jälkien vaikutuksesta. Leväsiirat valitsivat kivinilkan kokeissa merkitsevästi useammin ensimmäisenä kontrollialueen kuin käsittelyalueen, kun taas liejutaskuravun kokeissa leväsiirat valitsivat alueet yhtä todennäköisesti. Tulos viittaa siihen, että leväsiirat välttivät kivinilkkaa, mutta eivät liejutaskurapua. Petojen välttelyä ei kuitenkaan havaittu ajankäytön perusteella, sillä siirat viettivät lähes yhtä paljon aikaa käsittely- ja kontrollialueilla kummankin lajin kokeissa. Lisäksi siirojen aktiivisuus väheni vesivälitteisten jälkien lisäämisen jälkeen molemmissa kokeissa.